Netflix tuntuu oudolta 2026. Hinnat nousevat. Kilpailijat tyrkyttävät tarjouksia, vaikka kilpailijoilta löytyvät ne uutuudet, joista olen kuullut aiemminkin (ammattimaisena kuulopuheiden edistäjänä). Kun foto kiinnostaa, ohjelma on lyttyyn haukuttu. Parhaita "löytöjä" ovat S.S. Rajamoulin ohjaukset, joista olin jo kuullut, mutta jotka pitää etsiä Netflixin ulkopuolisella haulla.

Painikomedia Chatha Pacha edustaa samaa politiikkaa. Kirjoita se hakuun. Ei mitään. Suora linkki: www.netflix.com/fi/title/82716160.

Kulttuuriteon ja monopoliaseman väärinkäytön raja on häilyvä. Jos Rajamoulin seuraava saadaan isolle kankaalle, katson sen Netflixin ansiosta, mutta jos useimmat suomalaiset eivät saa tilaisuutta reagoida senkään olemassaoloon, niin mahdollisesti Netflixin vuoksi. Chatha Pacha on etäällä hänen tasostaan, mutta... Tämä kiinnosti eniten.


Chatha Pacha tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "kaikki tai ei mitään". Kolmea melkein-veljestä inspiroi lapsena showpaini. Kun untuvapeitto repeää hidastetusti ja aikuinen mies kaadetaan porukalla, aasialainen hömppä palvelee taas. On energiaa ja tekstuuria, kuten partaista yleisöä ja satavia konfetteja. Pitkin leffaa nähdään kiitettävän intensiivistä mättöä, jolla leffa saa paljon anteeksi.

Aikuisina veljekset perustavat painijärjestön, joka on amatöörimäinen purkkaviritelmä, vaikka se olisi hetkittäin sitä, mitä showpainin ystäväkin toivoo showpainin olevan. On persoonallisuuksien värväämistä ja harjoittelumontaasia. Yhteisö epäilee bisneksen mielekkyyttä, mutta sävy on innostavan odottava, kun ei tarvitse pelätä, että Kela luokittelee jo treenit päätoimiseksi yritystoiminnaksi. Se tiedostetaan, että showpaini on näyttelemistä, mutta Aasiassa painovoimakin toimii vähän makeammin. On elämäniloa, ei kipulääkityksen kommentointia.

Juonta piisaa, mikä on osittain valitettavaa. On menneisyyden aaveita ja tulehtuneita henkilökemioita; on rikollisuutta ja paikallista politiikkaa. Pikkuvanha pikkutyttö ei ansaitse mitään ikävää. Putoilin kärryiltä, mutta leffa alkaa Hallituksen Virallisella Tietoiskulla, jonka mukaan leffassa ei ole vahingossakaan sanomaa, joten en stressannut siitä. On selvää, että leikkitappelu on yhteisön ilo, mutta juonivat pahikset hakkaavat tosissaan. Leffa toimii vertauksena ainakin tilanteesta, jossa ryhdyt seuraamaan showpainia sarkastisesti, kunnes huomaatkin jännittäväsi, koska pahis ei saa voittaa.

WWE-viittaukset luovat suoraa samaistumispintaa globaalille yleisölle. Äksön on Hollywoodin keskitason yläpuolella. On kipinää, on harkintaa. Tekee hyvää järjestää pieni oma show eli vaikka vääntää huulta iskuvoimalle. Editointi tekee yliluonnollisuudesta sopivasti tulkinnanvaraista. Aidonkin showpainin atleettinen puoli on kehittynyt huikeampaan suuntaan, joten jos fiktio tahtoo myydä fiilikset, on loogisempaa liioitella kuin värvätä painijoiksi Nick Offerman ja Nicole Kidman.

Kun ensimmäinen show tapahtuu, on helppo elää hetkessä. Sitä voi sanoa Rajamoulinkin töistä, että mielisairaat, hikiset ääriekstrovertit ovat yllättävän sympaattisia, kun todellisuus pyörii heidän ehdoillaan. Kun he sitten sönköttävät juonesta ja silmäni tarkentuvat jonnekin tuonpuoleiseen, on mahdollista, että leffa saa puoli tähteä bonusta periaatteellisista syistä. Jos juonen tiivistäisi 80 minuuttiin ja muotoon "on kiva painia, mutta näätä häiriköi", kuvakerronta myisi kaiken ilman tekstitystä.

Jos tahdot nähdä asiallisen ja "laillisen" "Netflix-elokuvan" intialaisesta painista, niin erinomainen, 10 vuotta täyttävä Dangal löytyy haulla.