Phantom Blade Zero
| Arvioitu: | Playstation 5 |
| Genre: | Toimintapelit |
| Pelaajia: | 1 |
| Ikärajoitus: | 18 |
| Kehittäjä: | S-Game |
| Julkaisija: | S-Game |
| Julkaisupäivä: | 29.10.2026 |
| Pelin kotisivut |
Eeppistä wuxia-menoa, mutta ei ilman ongelmia
Kiinasta on viimeisten vuosien aikana tullut melkoinen videopelien tuottaja, sillä pienten budjettien indie-pelien ohella kiinalaiset firmat ovat kehittäneet ja julkaisseet useita AAA-tason pelejäkin. Vaikka todellisia megahittejä ei Kiinasta vielä ole tullutkaan, niin kohtalaisia arvostelu- ja myyntimenestyksiä kuitenkin.

Tuorein yrittäjä on Phantom Blade Zero, useiden vuosien ajan kehitetty suuren budjetin Unreal Engine 5 -peli, joka markkinointipuheiden mukaan on kuin Ninja Gaidenin ja Sekiron yhdistelmä. Shokeeraavasti kyseessä ei myöskään ole Keltaturbaanien kapinaan tai Matka länteen -taruun perustuva peli, vaan alkuperäinen tarina, joka yhdistelee FROMSoftin pelien synkeitä tunnelmia kiinalaisiin uskomuksiin ja kansantaruihin.
Paperilla yhdistelmä kuulostaa ainakin mukavan erilaiselta, mutta erilainen ei välttämättä tarkoita aina hyvää. Joten miten on? Onko tässä vihdoin se ensimmäinen kiinalainen huippupeli?
Pelitarinoiden ystäville on tarjolla heti huonoja uutisia, sillä Phantom Blade Zeron tarina on melko käsittämätöntä kamaa. Enkä siis puhu nyt mistään Kojima-käsittämättömästä vaan pikemminkin siitä, että selkeästi paljonkin kaikenlaista oleellista on kadonnut, kun peliä käännettiin alkuperäisestä mandariininkiinasta englantiin. Muutaman kiinalaisen kaverin kommenttien perusteella alkuperäinen tarina on vivahteikas ja täynnä hienovaraisia viittauksia käsitteisiin, paikkoihin ja hahmoihin, jotka ovat Kiinan kulttuuriperimän parissa kasvaneille tuttuja. Englanninkielinen käännös taas tuntuu kankealta ja sekavalta.

Tarinan pääosassa on Sieluna tunnettu nuori mies, joka pelin introssa ottaa yhteen veljensä kanssa. Kaksintaistelu päättyy ikävästi, molempien lävistettyä kaverinsa sydämet. Tämän jälkeen peli hyppää varjojen maille, jossa mystinen lihanmuokkaaja tarjoaa vaihtoehtoa: mekaaninen sydän, joka toimii ikuisesti, mutta poistaa käyttäjältään kaikki tunteet ja intohimot, tai myrkkysydän, joka antaa kantajalleen yliluonnolliset voimat, mutta vain 66 päiväksi. Sen jälkeen edessä on hauta.
Sankarimme valitsee tietenkin myrkkysydämen ja lähtee oudolle matkalle jonkinlaiseen vääristyneeseen versioon muinaisesta Kiinasta. Peli heittelee järkyttävällä vauhdilla käsitteitä pelaajan eteen ja kertoo tarinaa dumppaamalla pari ruudullista staattista tekstiä tämän luettavaksi, joten en ihan rehellisesti ole täysin varma, mitä ihmettä tarinassa lopulta tapahtuu.

Mutta olivat syyt mitä tahansa, sankarin tehtävänä on kulkea varjojen maan läpi veljeään etsien, samalla kohdaten vääristyneitä versioita muista suurista sankareista, nukeiksi muutettuja ihmisiä ja ties mitä muita hirviöitä, jotka kaikki pitää tietenkin tappaa. Onkin hyvä huomata, että jotkut tarinalliset elementit toimivat yli kulttuurien rajojen.
Tässä kohtaa on tehtävä tunnustus. Jos en ole täysin varma siitä, mitä hittoa pelin tarinassa oikeasti tapahtuu, en myöskään ole täysin varma siitä, mitä olen Phantom Blade Zerosta mieltä pelinä. Kokemus kun on hyvin ristiriitainen ja jätti minut ajoittain epäilemään, että ehkä en vain tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista, joka olisi saanut irrallisen tuntuiset palaset loksahtamaan paikalleen

Reduktiivinen kuvaus pelistä Sekiron ja Ninja Gaidenin risteytyksenä ei ole täysin väärä, mutta ei myöskään täysin toimiva. Pelillä on kyllä paljon yhteistä niiden kanssa, mutta myös sen verran suuria eroja, että esimerkiksi uutta Sekiroa etsivä tulee todennäköisesti pettymään.
Otetaan heti alkuun se raflaavin paljastus: Phantom Blade ei ole soulsborne-peli, oikein millään mittarilla. Se on suurilta puitteiltaan lähempänä juuri Ninja Gaidenin kaltaisia toimintapelejä, joissa pelaajan on tarkoitus juosta kerran pelin läpi, pisteestä A pisteeseen Z. Viholliset eivät kuoltuaan palaa enää takaisin henkiin, eikä kuolemalla menetä mitään. Tuupertuvat viholliset kyllä pudottavat kokemuspisteitä, mutta niillä ei ostella uusia tasoja tai nosteta kykypisteitä, vaan yhdessä pelimaailmasta löytyvien rajallisten resurssien kanssa niillä parannellaan aseita, sekä avataan lineaarisista kykylinjoista uusia kykyjä tietyissä pelin kohdissa.

Pelimaailma on hyvin lineaarinen, kuten monet muutkin sinänsä hyvin näyttävät Unreal Engine 5 -pelit tuntuvat olevan. Kriittinen polku vie pelaajaa paikasta ja pomotaistelusta toiseen, eikä reitiltä oikein voi poiketa. Ne harvat sivupolut ovat lyhyitä ja usein vain vievät pelaajan pienen aarteen tai vaikka sivupomon luokse.
Niin erikoiselta kuin tämä kaikki kuulostaakin, se on vain alkulämmittelyä ennen sitä suurinta outoutta, pelin taistelusysteemiä. Phantom Blade on korviaan myöten wuxia-teos, joka ammentaa inspiraatiota kiinalaisesta teatterista, oopperasta, sarjakuvista ja tietenkin myös länsimaissa tutuista wuxia-elokuvista, kuten vaikka Lentävien tikarien talosta tai Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -hitistä.
Käytännössä pelaajan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että Phantom Bladessa kukaan ei vain lyö kaveriaan miekalla, vaan pikemminkin hyppää leijumaan ilmaan vetämään viiden tai kymmenen iskun sarjan, muutamilla pirueteilla varustettuna. Tuloksena on taistelusysteemi, joka on äärimmäisen nopeatempoinen ja vierestä katsottuna myös hyvin näyttävä, kun taistelut ovat hirmuista efektitykitystä ja miljoonan iskun komboja.

Ne Sekiro-viittaukset astuvat mukaan kuvioihin tässä vaiheessa, sillä homman nimenä on selkeästi ja yksiselitteisesti torjunta. Viholliset ovat käytännössä haavoittumattomia (joskus kirjaimellisesti), kunnes niiden vakausmittarin onnistuu tyhjentämään oikea-aikaisilla torjunnoilla ja väistöillä, jolloin niitä voi sitten kepittää turpaan muutaman sekunnin ajan, ennen kuin palkki taas täyttyy ja on vihollisen vuoro hyökätä. Normaalien oikea-aikaisten blokkien ohella vihollisilla on iskuja, jotka täytyy joko torjua painamalla torjuntanappia juuri oikealla hetkellä, tai väistää vielä tiukemmalla ajoituksella.
Taisteluiden tempo on hirmuisen nopea ja sitä torjuntanappia saa painella useita kertoja sekunnissa. Arvostelussa ollut PlayStation 5 -versio tuntui suorastaan välillä bugaavan, sillä joskus pelihahmo ei vain reagoi torjunta- tai väistönapin painalluksiin mitenkään ja usein varsinkin väistöjä vaativat iskut osuivat perille, vaikka ruudulla pelihahmo tekikin väistön.
Tuloksena on pelikokemus, joka välillä tuntuu suorastaan riemastuttavalta, kun hirmuisen nopeassa baletissa kimmottelee vihollisen iskut syrjään ja sitten pääsee itse lyömään takaisin. Toisinaan taas tekisi mieli heittää ohjain läpi seinästä, kun pomotaistelu päättyy turhauttavaan ja omissa silmissä virheellisesti osuneeseen komboon tai heittoon.

Ongelmaa pahentaa se, että pelin yleinen taistelurytmitys on lainattu The First Berserker: Khazan -pelistä. Kun pelaaja vihdoin saa vihollisen altistettua hyökkäykselle, se oma lyöntivuoro kestää vain pari sekuntia, minkä aikana ei ehdi kuluttamaan vihollisen kestopisteitä kuin pikkuisen. Niinpä kaikki pomotaistelut, sekä myös taistelut ihan perustason vihollisia vastaan, kestävät usein älyttömän pitkään. Kuten kaikki ehkä arvaavat, minuuttien mittainen pomotaistelu, jossa yksikin virhe voi johtaa kuolemaan, on aika stressaava kokemus. Varsinkin kun nämä virheet tuntuvat usein olevan pelin bugeja.
Yksi juttu, mistä haluan antaa pelille suuret kehut, on sen asevalikoima, jossa kehitystiimi on antanut mopon keulia kunnolla. Tarjolla ei ole mitään tylsiä miekkoja, joista yksi tekee fyysistä vahinkoa ja toinen tulivahinkoa, vaan pomon kaadettuaan pelaaja saa käyttöönsä tämän aseen, joka käytännössä antaa käyttöön myös pomon erikoiskyvyt.
Yksi pomo esimerkiksi on kung-fu-leffoista tuttu "drunken master", juopunut taistelija, joka kiskoo pontikkaa pullosta ja sitten hervottomasti heiluen ja väistellen kepittää vihollisensa kumoon. Tämän pomon kellistämisen jälkeen pelaaja saa itsekin miekan, jota käyttäessään voi juoda itsensä kaatokänniin ja avata käyttöönsä esimerkiksi mahdollisuuden ohjata miekkaa etäisesti telepatian avulla.

Kun asevalikoima on näin lennokas ja täynnä veikeitä ja eri tilanteisiin sopivia aseita, onkin todella harmillista, että niiden välillä vaihtelu on niin tuskallista puuhaa. Kuten jo mainitsin, Phantom Bladessa viholliset eivät palaa takaisin kerran kaaduttuaan. Niinpä pelaaja ei voi lainkaan grindata kokemuspisteitä tai aseiden paranteluun tarvittavia esineitä. Tämä tarkoittaa, että jokaisella pelikerralla käytössä on maksimissaan kiinteä määrä resursseja, joilla parannella aseita.
Ensimmäisten parannustasojen aikana aseisiin upotetut resurssit voi halutessaan palauttaa käyttöönsä, joten pieni kokeilu onnistuu helposti, mutta jo pian aseiden resetointi vaatii erityisten esineiden käyttöä ja nämä esineet – kuten kaikki muukin pelissä – ovat rajallisia.
En rehellisesti sanoen tiedä, mitä hittoa kehitystiimi on oikein ajatellut tätä systeemiä suunnitellessaan. Kun resurssit ovat rajallisia, parannusten pitäisi olla yhteisiä kaikille asetyypin kepukoille, tai resetoinnin pitäisi olla jatkuvasti ilmaista. Nyt ajaudumme nopeasti tilanteeseen, missä voi käytännössä vain käyttää muutamaa eri asetta, eikä niitäkään välttämättä uskalla levelöidä kovin paljon, koska niskassa kuumottaa aina pelko siitä, että viiden minuutin päästä voi saada jonkun aseen, joka on ominaisuuksiltaan ja kyvyiltään vielä hauskempi, mutta sitä ei voikaan sitten enää parannella, joten se on naurettavan alitehoinen.
Piirtäkää rasti seinään, sillä Phantom Blade Zero on historiallinen tapaus. Se on Unreal Engine 5 -peli, joka ei ole teknisesti täyttä sitä itseään. Julkaisuversio oli tiettävästi vielä aika karmea, mutta heti pelin ilmestymisen tienoilla julkaistu päivitys korjasi suurimman osan ongelmista.
On pelissä edelleen pieniä ongelmia, kuten esimerkiksi välillä naurettavan surkeasti pyörivät välianimaatiot, erikoiselta näyttävät reunanpehmennysefektit ja niin edelleen, mutta ainakin se pyörii pelattavasti. Jätin sen PlayStation 5 -version resoluutiota painottavan tilan pikaisen kokeilun tasolle, koska se pyörii edelleen aika karmeasti, mutta ruudunpäivitysnopeutta painottava asetus on erittäin pelikelpoinen ja näyttääkin vielä sangen hyvältä.

Phantom Blade Zerossa on paljon, mistä pitää. Se näyttää hyvältä, sen soundtrack on lajityypin perinteitä rikkovan erikoinen ja tarjoilee välillä kiinalaista death metalia, välillä rap-biittiä ja välillä kiinalaista kansanmusiikkia huikeassa sekametelisopassa ja pidin myös lopulta siitä, miten peli on teemoiltaan ja tarinallisilta elementeiltään niin erilainen kuin useimmat "mitä jos Tolkien, mutta synkkä?"-fantasiapelit.
Joskus ne palaset myös loksahtavat pelattavuuden osalta paikalleen ja tarjoilevat kieltämättä huikeita pelihetkiä. Ei ehkä niin huikeita kuin esikuvana toimineessa Sekirossa, mutta ei ole tietenkään mikään häpeä jäädä hieman jälkeen genren mestareista. Mutta näiden huikeiden hetkien vastapainona on niin paljon turhautumista, niin paljon bugeilta tuntuvia hetkiä ja niin paljon huonosti rytmitettyä taistelua, että ei lopputulosta voi mitenkään kehua suunnattoman vuolaasti.
Toivon silti, että pelin kehitystiimi ei jätä hommaa tähän. Jo pelkästään niiden bugien ja outouksien korjaus, sekä pelin numeroiden tuunaaminen pois Khazanin suosta ja lähemmäs kohti Sekiron nopeatempoisia ja lyhytkestoisia taisteluita, korjaisi paljon ongelmia – ja olisi taatusti kehitystiimin tehtävissä! Mutta vaikka näin ei tapahtuisikaan ja Phantom Blade Zero jäisi tällaiseksi, toivottavasti tiimi uskaltaa lähteä uudelleen samoille vesille, sillä vaikka kaikki palaset eivät nyt loksahtaneet paikalleen, maailmassa on kyllä tilaa peleille, jotka uskaltavat yrittää jotain uutta ja erilaista.

Tuorein yrittäjä on Phantom Blade Zero, useiden vuosien ajan kehitetty suuren budjetin Unreal Engine 5 -peli, joka markkinointipuheiden mukaan on kuin Ninja Gaidenin ja Sekiron yhdistelmä. Shokeeraavasti kyseessä ei myöskään ole Keltaturbaanien kapinaan tai Matka länteen -taruun perustuva peli, vaan alkuperäinen tarina, joka yhdistelee FROMSoftin pelien synkeitä tunnelmia kiinalaisiin uskomuksiin ja kansantaruihin.
Paperilla yhdistelmä kuulostaa ainakin mukavan erilaiselta, mutta erilainen ei välttämättä tarkoita aina hyvää. Joten miten on? Onko tässä vihdoin se ensimmäinen kiinalainen huippupeli?
Sielu varjojen mailla
Pelitarinoiden ystäville on tarjolla heti huonoja uutisia, sillä Phantom Blade Zeron tarina on melko käsittämätöntä kamaa. Enkä siis puhu nyt mistään Kojima-käsittämättömästä vaan pikemminkin siitä, että selkeästi paljonkin kaikenlaista oleellista on kadonnut, kun peliä käännettiin alkuperäisestä mandariininkiinasta englantiin. Muutaman kiinalaisen kaverin kommenttien perusteella alkuperäinen tarina on vivahteikas ja täynnä hienovaraisia viittauksia käsitteisiin, paikkoihin ja hahmoihin, jotka ovat Kiinan kulttuuriperimän parissa kasvaneille tuttuja. Englanninkielinen käännös taas tuntuu kankealta ja sekavalta.

Tarinan pääosassa on Sieluna tunnettu nuori mies, joka pelin introssa ottaa yhteen veljensä kanssa. Kaksintaistelu päättyy ikävästi, molempien lävistettyä kaverinsa sydämet. Tämän jälkeen peli hyppää varjojen maille, jossa mystinen lihanmuokkaaja tarjoaa vaihtoehtoa: mekaaninen sydän, joka toimii ikuisesti, mutta poistaa käyttäjältään kaikki tunteet ja intohimot, tai myrkkysydän, joka antaa kantajalleen yliluonnolliset voimat, mutta vain 66 päiväksi. Sen jälkeen edessä on hauta.
Sankarimme valitsee tietenkin myrkkysydämen ja lähtee oudolle matkalle jonkinlaiseen vääristyneeseen versioon muinaisesta Kiinasta. Peli heittelee järkyttävällä vauhdilla käsitteitä pelaajan eteen ja kertoo tarinaa dumppaamalla pari ruudullista staattista tekstiä tämän luettavaksi, joten en ihan rehellisesti ole täysin varma, mitä ihmettä tarinassa lopulta tapahtuu.

Mutta olivat syyt mitä tahansa, sankarin tehtävänä on kulkea varjojen maan läpi veljeään etsien, samalla kohdaten vääristyneitä versioita muista suurista sankareista, nukeiksi muutettuja ihmisiä ja ties mitä muita hirviöitä, jotka kaikki pitää tietenkin tappaa. Onkin hyvä huomata, että jotkut tarinalliset elementit toimivat yli kulttuurien rajojen.
Sekiro Gaiden? No ei ehkä täysin
Tässä kohtaa on tehtävä tunnustus. Jos en ole täysin varma siitä, mitä hittoa pelin tarinassa oikeasti tapahtuu, en myöskään ole täysin varma siitä, mitä olen Phantom Blade Zerosta mieltä pelinä. Kokemus kun on hyvin ristiriitainen ja jätti minut ajoittain epäilemään, että ehkä en vain tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista, joka olisi saanut irrallisen tuntuiset palaset loksahtamaan paikalleen

Reduktiivinen kuvaus pelistä Sekiron ja Ninja Gaidenin risteytyksenä ei ole täysin väärä, mutta ei myöskään täysin toimiva. Pelillä on kyllä paljon yhteistä niiden kanssa, mutta myös sen verran suuria eroja, että esimerkiksi uutta Sekiroa etsivä tulee todennäköisesti pettymään.
Otetaan heti alkuun se raflaavin paljastus: Phantom Blade ei ole soulsborne-peli, oikein millään mittarilla. Se on suurilta puitteiltaan lähempänä juuri Ninja Gaidenin kaltaisia toimintapelejä, joissa pelaajan on tarkoitus juosta kerran pelin läpi, pisteestä A pisteeseen Z. Viholliset eivät kuoltuaan palaa enää takaisin henkiin, eikä kuolemalla menetä mitään. Tuupertuvat viholliset kyllä pudottavat kokemuspisteitä, mutta niillä ei ostella uusia tasoja tai nosteta kykypisteitä, vaan yhdessä pelimaailmasta löytyvien rajallisten resurssien kanssa niillä parannellaan aseita, sekä avataan lineaarisista kykylinjoista uusia kykyjä tietyissä pelin kohdissa.

Pelimaailma on hyvin lineaarinen, kuten monet muutkin sinänsä hyvin näyttävät Unreal Engine 5 -pelit tuntuvat olevan. Kriittinen polku vie pelaajaa paikasta ja pomotaistelusta toiseen, eikä reitiltä oikein voi poiketa. Ne harvat sivupolut ovat lyhyitä ja usein vain vievät pelaajan pienen aarteen tai vaikka sivupomon luokse.
Niin erikoiselta kuin tämä kaikki kuulostaakin, se on vain alkulämmittelyä ennen sitä suurinta outoutta, pelin taistelusysteemiä. Phantom Blade on korviaan myöten wuxia-teos, joka ammentaa inspiraatiota kiinalaisesta teatterista, oopperasta, sarjakuvista ja tietenkin myös länsimaissa tutuista wuxia-elokuvista, kuten vaikka Lentävien tikarien talosta tai Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -hitistä.
Käytännössä pelaajan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että Phantom Bladessa kukaan ei vain lyö kaveriaan miekalla, vaan pikemminkin hyppää leijumaan ilmaan vetämään viiden tai kymmenen iskun sarjan, muutamilla pirueteilla varustettuna. Tuloksena on taistelusysteemi, joka on äärimmäisen nopeatempoinen ja vierestä katsottuna myös hyvin näyttävä, kun taistelut ovat hirmuista efektitykitystä ja miljoonan iskun komboja.

Ne Sekiro-viittaukset astuvat mukaan kuvioihin tässä vaiheessa, sillä homman nimenä on selkeästi ja yksiselitteisesti torjunta. Viholliset ovat käytännössä haavoittumattomia (joskus kirjaimellisesti), kunnes niiden vakausmittarin onnistuu tyhjentämään oikea-aikaisilla torjunnoilla ja väistöillä, jolloin niitä voi sitten kepittää turpaan muutaman sekunnin ajan, ennen kuin palkki taas täyttyy ja on vihollisen vuoro hyökätä. Normaalien oikea-aikaisten blokkien ohella vihollisilla on iskuja, jotka täytyy joko torjua painamalla torjuntanappia juuri oikealla hetkellä, tai väistää vielä tiukemmalla ajoituksella.
Taisteluiden tempo on hirmuisen nopea ja sitä torjuntanappia saa painella useita kertoja sekunnissa. Arvostelussa ollut PlayStation 5 -versio tuntui suorastaan välillä bugaavan, sillä joskus pelihahmo ei vain reagoi torjunta- tai väistönapin painalluksiin mitenkään ja usein varsinkin väistöjä vaativat iskut osuivat perille, vaikka ruudulla pelihahmo tekikin väistön.
Tuloksena on pelikokemus, joka välillä tuntuu suorastaan riemastuttavalta, kun hirmuisen nopeassa baletissa kimmottelee vihollisen iskut syrjään ja sitten pääsee itse lyömään takaisin. Toisinaan taas tekisi mieli heittää ohjain läpi seinästä, kun pomotaistelu päättyy turhauttavaan ja omissa silmissä virheellisesti osuneeseen komboon tai heittoon.

Ongelmaa pahentaa se, että pelin yleinen taistelurytmitys on lainattu The First Berserker: Khazan -pelistä. Kun pelaaja vihdoin saa vihollisen altistettua hyökkäykselle, se oma lyöntivuoro kestää vain pari sekuntia, minkä aikana ei ehdi kuluttamaan vihollisen kestopisteitä kuin pikkuisen. Niinpä kaikki pomotaistelut, sekä myös taistelut ihan perustason vihollisia vastaan, kestävät usein älyttömän pitkään. Kuten kaikki ehkä arvaavat, minuuttien mittainen pomotaistelu, jossa yksikin virhe voi johtaa kuolemaan, on aika stressaava kokemus. Varsinkin kun nämä virheet tuntuvat usein olevan pelin bugeja.
Paljon aseita, mutta ei niitä kehtaa käyttää
Yksi juttu, mistä haluan antaa pelille suuret kehut, on sen asevalikoima, jossa kehitystiimi on antanut mopon keulia kunnolla. Tarjolla ei ole mitään tylsiä miekkoja, joista yksi tekee fyysistä vahinkoa ja toinen tulivahinkoa, vaan pomon kaadettuaan pelaaja saa käyttöönsä tämän aseen, joka käytännössä antaa käyttöön myös pomon erikoiskyvyt.
Yksi pomo esimerkiksi on kung-fu-leffoista tuttu "drunken master", juopunut taistelija, joka kiskoo pontikkaa pullosta ja sitten hervottomasti heiluen ja väistellen kepittää vihollisensa kumoon. Tämän pomon kellistämisen jälkeen pelaaja saa itsekin miekan, jota käyttäessään voi juoda itsensä kaatokänniin ja avata käyttöönsä esimerkiksi mahdollisuuden ohjata miekkaa etäisesti telepatian avulla.

Kun asevalikoima on näin lennokas ja täynnä veikeitä ja eri tilanteisiin sopivia aseita, onkin todella harmillista, että niiden välillä vaihtelu on niin tuskallista puuhaa. Kuten jo mainitsin, Phantom Bladessa viholliset eivät palaa takaisin kerran kaaduttuaan. Niinpä pelaaja ei voi lainkaan grindata kokemuspisteitä tai aseiden paranteluun tarvittavia esineitä. Tämä tarkoittaa, että jokaisella pelikerralla käytössä on maksimissaan kiinteä määrä resursseja, joilla parannella aseita.
Ensimmäisten parannustasojen aikana aseisiin upotetut resurssit voi halutessaan palauttaa käyttöönsä, joten pieni kokeilu onnistuu helposti, mutta jo pian aseiden resetointi vaatii erityisten esineiden käyttöä ja nämä esineet – kuten kaikki muukin pelissä – ovat rajallisia.
En rehellisesti sanoen tiedä, mitä hittoa kehitystiimi on oikein ajatellut tätä systeemiä suunnitellessaan. Kun resurssit ovat rajallisia, parannusten pitäisi olla yhteisiä kaikille asetyypin kepukoille, tai resetoinnin pitäisi olla jatkuvasti ilmaista. Nyt ajaudumme nopeasti tilanteeseen, missä voi käytännössä vain käyttää muutamaa eri asetta, eikä niitäkään välttämättä uskalla levelöidä kovin paljon, koska niskassa kuumottaa aina pelko siitä, että viiden minuutin päästä voi saada jonkun aseen, joka on ominaisuuksiltaan ja kyvyiltään vielä hauskempi, mutta sitä ei voikaan sitten enää parannella, joten se on naurettavan alitehoinen.
Ristiriitaiset tunnelmat
Piirtäkää rasti seinään, sillä Phantom Blade Zero on historiallinen tapaus. Se on Unreal Engine 5 -peli, joka ei ole teknisesti täyttä sitä itseään. Julkaisuversio oli tiettävästi vielä aika karmea, mutta heti pelin ilmestymisen tienoilla julkaistu päivitys korjasi suurimman osan ongelmista.
On pelissä edelleen pieniä ongelmia, kuten esimerkiksi välillä naurettavan surkeasti pyörivät välianimaatiot, erikoiselta näyttävät reunanpehmennysefektit ja niin edelleen, mutta ainakin se pyörii pelattavasti. Jätin sen PlayStation 5 -version resoluutiota painottavan tilan pikaisen kokeilun tasolle, koska se pyörii edelleen aika karmeasti, mutta ruudunpäivitysnopeutta painottava asetus on erittäin pelikelpoinen ja näyttääkin vielä sangen hyvältä.

Phantom Blade Zerossa on paljon, mistä pitää. Se näyttää hyvältä, sen soundtrack on lajityypin perinteitä rikkovan erikoinen ja tarjoilee välillä kiinalaista death metalia, välillä rap-biittiä ja välillä kiinalaista kansanmusiikkia huikeassa sekametelisopassa ja pidin myös lopulta siitä, miten peli on teemoiltaan ja tarinallisilta elementeiltään niin erilainen kuin useimmat "mitä jos Tolkien, mutta synkkä?"-fantasiapelit.
Joskus ne palaset myös loksahtavat pelattavuuden osalta paikalleen ja tarjoilevat kieltämättä huikeita pelihetkiä. Ei ehkä niin huikeita kuin esikuvana toimineessa Sekirossa, mutta ei ole tietenkään mikään häpeä jäädä hieman jälkeen genren mestareista. Mutta näiden huikeiden hetkien vastapainona on niin paljon turhautumista, niin paljon bugeilta tuntuvia hetkiä ja niin paljon huonosti rytmitettyä taistelua, että ei lopputulosta voi mitenkään kehua suunnattoman vuolaasti.
Toivon silti, että pelin kehitystiimi ei jätä hommaa tähän. Jo pelkästään niiden bugien ja outouksien korjaus, sekä pelin numeroiden tuunaaminen pois Khazanin suosta ja lähemmäs kohti Sekiron nopeatempoisia ja lyhytkestoisia taisteluita, korjaisi paljon ongelmia – ja olisi taatusti kehitystiimin tehtävissä! Mutta vaikka näin ei tapahtuisikaan ja Phantom Blade Zero jäisi tällaiseksi, toivottavasti tiimi uskaltaa lähteä uudelleen samoille vesille, sillä vaikka kaikki palaset eivät nyt loksahtaneet paikalleen, maailmassa on kyllä tilaa peleille, jotka uskaltavat yrittää jotain uutta ja erilaista.
Phantom Blade Zero (Playstation 5)
Näyttävä ja tunnelmaltaan uniikki wuxia-peli kompastuu taistelusysteemiin, joka ei toimi niin hyvin kuin pitäisi.
- Kiinalaiset kansantarut ja perinteet erottuvat mukavasti Tolkien-massasta
- Näyttää älyttömän hyvältä
- Pyörii enimmäkseen pehmeästi
- Asevalikoima on huikean rohkea ja lennokas
- Kun taistelusysteemi toimii, se tarjoaa riemastuttavaa menoa
- Pomotaisteluissa on laajalti erilaisia uniikkeja mekanismeja
- Kun taistelusysteemi ei toimi, se on suorastaan raivostuttava – ja näin käy usein
- Taistelusysteemin bugit syövät miestä
- Wuxia-taistelut ovat näyttäviä, mutta tekevät vihollishyökkäysten seuraamisesta uuvuttavaa ja turhauttavaa puuhaa. Huono juttu pelissä, joka vaatii jatkuvasti tarkkuutta
- Khazan-henkinen rytmitys tekee pelaamisesta tuskallisen hidasta puuhaa
- Aseiden ja muiden varusteiden parantelu ei nykymuodossaan sovi peliin, jossa ei voi grindata
- Kun ei voi grindata, ei voi myöskään yrittää läpäistä turhan vaikeita pomomatseja kokemustasojen avulla
- Lineaarinen maailma
- Tarinasta on selvästi kadonnut paljon käännösprosessin aikana, eikä lopputuloksesta saa välillä mitään irti

Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti