The Handmaid's Tale 6-1: tunteisiin panostaminen on fiksuinta farssin tässä vaiheessa

June ja Serena ovat yhä junassa pilttiensä kanssa. Kumpikin tahtoo kauas diktatuurista ja Kanadan tulehtuneesta tilanteesta. He ovat vanhoja vihollisia, joten he tasapainottelevat äkäilyn ja solidaarisuuden välillä. On hienoa, että intiimi tilanne luontevine näyttelijöineen saa hengittää lämmiteltäessä, sillä suurvaltapolitiikka on niin hölmöä, että tarkistin ennen katselua, olenko jo päättänyt boikotoida tätä. Ainoa tarpeellinen muistutus asiasta on se, että diktatuuria johtavat Junen kaverit.

Se voi olla ominaisuus, jos epämääräiset tyypit yrittävät parantaa asioita vakiintuneen systeemin hengittäessä niskaan ja vaatiessa epämääräisiä valintoja. Kuitenkin kauden traileri lupaa taistelemista, kapinaa ja terrorismia. Olisi ihan kiva, jos sarjalla olisi roisto, jota vastaan vimma kohdistetaan, mutta diktatuurin diktatuurimaiset edustajat ovat jääneet puhtaiksi pahvilevyiksi viime kausilla; ei ole teoriassakaan syytä muistaa nimiä ja naamoja. Alkuperäiset roistot kuten Serena ja psykomummo on lantrattu.

Niin harhainen Serena yhä on, että hän puhuu diktatuurin propagandaa muille naisille, mikä on hyvälaatuista komediaa. Kun hänet tunnistetaan, tilanne tulehtuu vauhdilla kuin zombie-elokuvassa.

June välittää Serenan lapsesta, joten toki hän välittää äidistäkin elämän jatkuvuuden merkeissä, ja ainahan päähenkilöiden pitää edustaa korkeampaa moraalia. Lähes aina: sarjan surkeimmassa jaksossa Junen porukka teurasti Serenan aviomiehen täsmälleen siten kuin on nyt vähällä käydä. Jos June on virallisesti oppinut jotakin, niin enpä sitä muista. Tämä jakso kuitenkin on luonteva ja hyvin rajattu, sympaattisen lopun alleviivatessa teeman äitien kuolemattomasta toivosta.


Keskiarvo 57 jakson jälkeen:


< Jakso 5-10

Katsottu: Max