The White Lotus 3-6: tuntitolkulla tabun lypsämistä tarinan paikalla

Tsumph. Pim pom. Tsumph. Pim pom. Dakudakudaku.

Säveltäjä ei palaa 4. kaudelle, koska hänellä on erimielisyyksiä sarjan luojan Mike Whiten kanssa. En satuile, että äänimaailma on Whitestä erillinen asia, mutta uutisen valossa on koomista etsiä jotakin ovelaa, joka ei ole 90% musiikin varassa. Esimerkiksi juoni kolmen tädin kemioista viittaa taas laihasti yleisinhimillisiin patoumiin, mutta päällä soi tsumph, pim pom, joten sitä katsoo.

Jason Isaacsin näyttelemä itsemurha-altis talousrikollinen käy nuutuneesti vilkaisemassa, onko hänen tyttärensä fanittama munkki mistään kotoisin. Elämänsä pilannut herra on mahdollisesti valmis "valaistumiselle", vaikka hän normaalisti jyrähtäisi tyttärelle ei. Idea on hupaisa, mutta toteutus turhauttaa, kun yli 9 tunnin tarina ei todennäköisesti kykene tekemään muuta kuin ilmoittamaan lopussa, että Isaacs katoaa luontoon - jos sitäkään. Aiemmin näin potentiaalisesti rikasta ironiaa siinä, jos Isaacs yrittää olla hyvä isä kun vielä ehtii eli lyhyellä lomalla ennen linnaa, mutta ei olisi kannattanut nähdä.

Kumpupu-pupu-pum, kumpupu-pupu-pum. Entä veljen paneminen? Musiikista päätellen se on kiusallista. Kumpupu-pupu-pum, kumpupu-pupu-pum.

Veljekset pussasivat. Jakso päättyi. Muisti meni. Lisätietoja tihkuu laiskasti. White inttää, että hän yrittää muutakin kuin provosoida, mutta en näe sitä varsinkaan jaksossa, joka alkaa Isaacsiin liittyvällä käänteellä, joka onkin unta. Mainitsin jo ymmärtäväni, ettei insestijuoni ole 2. kauden toistoa, jos White tahtoo katsojan provosoituvan jo varhain omista olettamistaan, mutta ymmärrys ei tee tempusta hyvää.

Kaksi juonta sivuavat elokuvien tekemistä; niin paljon sanottavaa Whitellä on.

Plim. Plam. Hyyy...


Keskiarvo 19 jakson jälkeen:


< Jakso 3-5

Katsottu: Max