Fallout 1-8: tätä on helppo rakastaa, jos älykkyytesi, akrobatiasi ja onnesi ovat vähintään tasolla 6

Useat hahmot kävelevät omille kohtalon areenoilleen. Yksi tekee niin kahdessa eri aikatasossa. Päällimmäinen ajatukseni oli "tule hyvä kakku, älä tule paha kakku" niin vahvasti, että visioin sarjan luojiin lukeutuvan Jonathan Nolanin taputtelemaan ämpäriä. Kaikki voi kosahtaa, mutta kaikki voi toimia.

Matkalla ns. pääpahiksen luo Lucy näkee pelastamiaan henkilöitä ja sitten isänsä häkissä. Pahis lupaa paljastaa kaiken. Takaumassa pahiksen manipuloima tuleva zombie salakuuntelee vaimoaan, joka osallistuu bunkkerifirman Doctor Evil -tasoiseen mysteerikokoukseen. Totuus -

Totuus on se, että kausi on niitä, joissa päätösjakso kirjoitettiin ensin. Palapeli kootaan kuin lattialle paiskattu juomalasi väärinpäin pyörivässä videossa. Koska täyteläinen kerronta on vielä harvinaisempaa, temppu on kiva.

Sarja liioittelee kaikkea, mikä pääpiirtein kuuluu brändiin. Vaihtoehtoisessa menneisyydessä ydinsodan pelko teki bunkkerifirmasta Yhdysvaltain suurimman yrityksen. Jakso alleviivaa firman kärjistykseksi valmiiksi kärkevästä kapitalismista, joka saa nallet ja orvot siementämään housunsa, ja sitten erikseen amerikkalaisen aseteollisuuden nihilismistä. Kiva.

Se minkä koin vaikeaksi niellä on liioittelun ja yksinkertaistamisen kombo. Muutama teema toimisi paremmin, jos sarja "antaisi ymmärtää", jolloin sekä soijakommunistilla että miesasiamiehellä olisi tilaa nähdä totuus tahtiinsa. Ellen unohda jotakin, Fallout-pelit "antavat ymmärtää", että ydinsota oli väistämätön yleisistä synkän ironisista syistä kuten sammakosta ja skorpionista kertovan sadun loppuratkaisu. Kukin pahis sitten toki esittää monologin rajatusta juonestaan. Tv-sarja päättää selittää ydinsodan sarjakuvamaisella logiikallaan: ei kaikkea, mutta paljon.

Koen nieleväni sen. Teoriassa Fallout voi olla seuraava Star Trek tai Walking Dead, mikä ei ole yksiselitteisesti hyvä asia. Nolan & kumppanit tietävät, että scifi-ilmiö voi jäädä keskenkin (Westworld-sarja). Jos oletamme, että sarja pelkää loppuvansa ja jäävän viimeiseksi näytellyksi Falloutiksi, tai jos oletamme, että sarja pyrkii olemaan selkäranka laajemmalle saagalle, jakso käy järkeen: perimmäisille perusasioille annetaan kasvot.

Monien etsimä irtopää on MacGuffin, josta löytyy selkeämpi MacGuffin, jonka vuoksi jaksossa on tarkoituksella tarpeetonta rymistelyä, mikä vahvistaa, ettei "sota koskaan muutu", kuten slogan kuuluu. Hahmot saavat maistuvan roolipelimäisiä tilaisuuksia päättää henkilökohtaisen tarinansa suunnan eli vääriinkin vaihtoehtoihin voi melkein uskoa. Suunta on kokonaisuudellakin. Tunnelataus toimii. Tämä on onnellinen hetki.


Keskiarvo 8 jakson jälkeen ja arvosana 1. kaudelle:


< Jakso 1-7

Katsottu: Netflix