Kirjalähde: mitä yhteistä on Jalmari Helanderin Sisulla, Tuntemattomalla sotilaalla sekä Anna Erikssonin W:llä?

Jaana Semerin ja Leena Virtasen kirjassa "Neitoperhot ja Pahanhautojat - naiset tekevät elokuvia" (Atena) annetaan puheenvuoro elokuva-alan naisille. Kirjassa haastatellaan kymmeniä muutoksentekijöitä, niin alan veteraaneja kuin tulevaisuuden nimiä.

Mitä yhteistä on Jalmari Helanderin Sisulla, Tuntemattomalla sotilaalla sekä Anna Erikssonin W:llä? Ne ovat kaikki sotaelokuvia - jokainen kuitenkin omista lähtökohdistaan. Naisten ohjaamia suomalaisia pitkiä sotaelokuvia, oikeastaan niitä on vain kaksi: Anna Erikssonin "W" (2022) ja Taru Mäkelän "Pikkusisar.

"W on dystooppinen taide-elokuva, täynnä synkkiä pysähtyneisyyden kuvia, komea ja lohduton. Sekin sai ensi-iltansa Venäjän moukaroidessa Ukrainaa ja tehtiin pandemian vallitessa. W kertoo itsensä masokistin roolissa näkevän Euroopan henkisestä ja fyysisestä rappiosta, vallan perverssistä luonteesta ja suurten aatteiden kuolemasta. Siitä 'miten sodasta tulee vakio, taustaääni', kuten Eriksson asian ilmaisee.

Eriksson esittää itse kituvaa, mutta ylpeää Eurooppaa, jota Kiina (Parco Lee) pitää häthätää hengissä, käyttäen sitä hyväkseen sadistisin ottein. Taustalla vaikuttaa arvaamaton Venäjä (Jussi Parviainen) ja totalitaarinen maailma, joka luulee hallitsevansa toimiaan vanhoin rituaalein.

Korona-aika oli niin outo, että se oikeastaan auttoi W:n tekemistä. Korona aiheutti pienen klaustrofobisen olon, joka ei ollut huono tässä tapauksessa. Ja ihmisillä oli enemmän vapaa-aikaa osallistua tekemiseen, kertoo Eriksson.

Tosin kuin Sisu, W sai hyvin vähän katsojia.

Anna Eriksson ammentaa elokuviensa sisällön alitajunnasta ja unista, seksin ja kuoleman tematiikasta. Varsinaisia esikuvia hänella ei ole, mutta hänen elokuviensa tunnelmasta, kuvastosta ja kerrontatavoista aistii hänen arvostamiensa tekijöiden työt, joita ovat esimerkiksi David Cronenbergin autofetissikuvaus Crash (1996), Ingmar Bergmanin sisartarina Kuiskauksia ja huutoja (1972), Marguerite Duras'n unenomainen India Song (1975) ja Pier-Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi (1964).

Anna Erikssonin työt ovat auteurin eli tekijän alusta loppuun määrittelemiä taideluomia par excellence. Riippumatta siitä pitääkö niistä vai ei, Eriksson tekee jotain sellaista, mitä muut naiset eivät eurooppalaisessa elokuvataiteessa liikoja tee.

Anna Erikssonin elokuva W on hurja ja outo, mutta sai silti kiitosta useilta kriitikoilta. Suomen Kuvalehden Kalle Kinnuselta ja Helsingin Sanomien Tero Kartastenpäältä se kuitenkin kirvoitti arviot, jotka aiheuttivat ikävän sanailun Kinnusen ja ohjaajan välille. Ensin ohjaaja loukkaantui kriitikoiden ylimielisistä ilmaisuista ja keskittymisestä elokuvan kannalta täysin epäolennaisiin asioihin. Sitten Kinnunen suivaantui ohjaajan misogynia-väitteestä ja kommentoi monissa somepäivityksissään tylysti ohjaajan persoonaa.

Hämmästyimme Kinnusen vihastumista. Mikä triggeröi hänen suuttumuksensa? Erikssonin mielestä sekä Kinnunen että Kartastenpää kieltäytyivät ymmärtämästä, miksi hän koki heidän kirjoituksensa naisvihamielisinä. 'Kun teen elokuvaa Euroopan tilasta ja sodasta eli W:n, Kinnusen mielestä sen kutsuminen itseparodiaksi on lempeää ja Kartastenpää näkee W:n päähahmon, Madame Euroopan toistaman lausuman Ei ole aikaa ilman liikettä, ehkä hätähuutona uudistumishalulle'.

Erikssonista tuntuu kummalliselta, että 'tehtyäni 25-vuotisen uran miesvaltaisella ja säälimättömällä musiikkialalla ja ohjattuani sen jälkeen kaksi pitkää elokuvaa, voi joku mieskriitikko edelleen naureskellen antaa ymmärtää, ettei mielikuvitukseni riitä itseäni pidemmälle".

Lainatut kohdat ovat Jaana Semerin ja Leena Virtasen kirjassa "Neitoperhot ja Pahanhautojat - naiset tekevät elokuvia" (Atena).