Kirjalähde: Remu soitti, tuutsä bändiin - 'Järvisen buutseihin hyppääminen oli kova juttu'
Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen kirjassa "Suomalaiset sähkökitaristit" (Tammi) suomalaisen kitaristikunnan kova ydinjoukko pääsee ääneen ja kertoo kokemuksen ja näkemyksen kautta omasta suhteestaan sähkökitaraan.
Kirjassa Janne Louhivuori kertoo ajastaan Remun johtamassa Hurriganesissa. Louhivuori vaikutti bändissä vuosina 1981-1983 sekä vuonna 1988. Louhivuori soitti kahdella Hurriganes-studioalbumilla, vuonna 1981 julkaistulla "Fortissimo"-levyllä ja seuraavana vuonna julkaistulla "Rockin’"-albumilla. Vuonna 1988 Louhivuori soitti vielä livelevyllä "Live at Metropol".
"Vuonna 1981 minulle tuli puhelu: 'Remu täs, tuutsä bändiin?' Sokista toivuttuani sanoin nukkuvani yön yli. Ei tullut uni, mutta vastaus oli 'kyllä'.
Järvisen buutseihin hyppääminen oli kova juttu. Hän oli lähtenyt bändistä, ja jouduin saman tien uuden levyn äänityksiin. Opettelin Alpun kitarajutut treenikasetilta, ja sitten lähdettiin Abban Polar-studiolle Tukholmaan. Kun kiikutin ensimmäisiin treeneihin 355:n lisäksi silloisen studiotyöjuhtani, 60-wattisen Mesa Boogien, tuli Remulta heti tylytystä: 'Ei ole jytinää'. Botne olikin laimea, mutta lisäkaapilla sain rauhoiteltua Aaltosta. Treeneissä ihmettelin, että tuleeko tästä ikinä mitään - Remun soittohan on harjoituksissa helvetin lepsua ja olin tottunut tiukkojen rumpalien kanssa työskentelyyn. No, juttu alkoi pikkuhiljaa valjeta.
Remun ohje kaikkeen oli: 'Soita sit vaan niillä kahdella alakielellä'. Joo, ymmärsin, ei mitään sointuja, vaan aina pelkästään perusääni ja kvintti - muuten mennään heti 'silkkimunaosastolle'. Alkuaikoina soitin sooloissa enemmän itseäni, mielestäni kyllä hyvin rockorientoituneesti, mutta Aaltoselle se oli liian progea. Niinpä hän alkoi ohjeistaa: 'Enemmän vain dägädägä eikä tilulilu'. Kahden äänen rockriffejä kannatti suosia: h-ja e-kielten kvarteilla ja tritonuksilla sekä g-ja h-kielten tersseillä.
Tiukka jyrä oli tuon bändin juttu, ja parhaimmillaan se sitten toimikin suorastaan maagisesti. Remun kanssa soittamisesta voi käyttää sirkusvertausta: hevonen ei tanssi orkesterin tahtiin, vaan orkesteri soittaa hevosen tahtiin. Remun taimia piti seurata, mutta kun nuo askeleet tulivat tutuiksi, oli lopputulos tiukka ja omintakeinen!
Toisen levyn jälkeen kypsyin hommaan ja lähdin Remun komentoon turhautuneena pois bändistä. Tuntui, että muusikkouteni jämähtää eivätkä hermoni enää kestä.
Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen Hurriganes-pestistä. Aaltosen yksinkertainen ja määrätietoinen rockfilosofia auttoi itseänikin selkeyttämään soittoani. Taisin ehkä sittenkin aluksi viljellä liikaa tilulilua. Koska olin bändissä ennen kaikkea töissä Remulle, tuli minun sopeutua duunipaikan sääntöihin. Remu määräsi tahdin".
Lainatut kohdat ovat Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen kirjasta "Suomalaiset sähkökitaristit" (Tammi).
Kirjassa Janne Louhivuori kertoo ajastaan Remun johtamassa Hurriganesissa. Louhivuori vaikutti bändissä vuosina 1981-1983 sekä vuonna 1988. Louhivuori soitti kahdella Hurriganes-studioalbumilla, vuonna 1981 julkaistulla "Fortissimo"-levyllä ja seuraavana vuonna julkaistulla "Rockin’"-albumilla. Vuonna 1988 Louhivuori soitti vielä livelevyllä "Live at Metropol".
"Vuonna 1981 minulle tuli puhelu: 'Remu täs, tuutsä bändiin?' Sokista toivuttuani sanoin nukkuvani yön yli. Ei tullut uni, mutta vastaus oli 'kyllä'.
Järvisen buutseihin hyppääminen oli kova juttu. Hän oli lähtenyt bändistä, ja jouduin saman tien uuden levyn äänityksiin. Opettelin Alpun kitarajutut treenikasetilta, ja sitten lähdettiin Abban Polar-studiolle Tukholmaan. Kun kiikutin ensimmäisiin treeneihin 355:n lisäksi silloisen studiotyöjuhtani, 60-wattisen Mesa Boogien, tuli Remulta heti tylytystä: 'Ei ole jytinää'. Botne olikin laimea, mutta lisäkaapilla sain rauhoiteltua Aaltosta. Treeneissä ihmettelin, että tuleeko tästä ikinä mitään - Remun soittohan on harjoituksissa helvetin lepsua ja olin tottunut tiukkojen rumpalien kanssa työskentelyyn. No, juttu alkoi pikkuhiljaa valjeta.
Remun ohje kaikkeen oli: 'Soita sit vaan niillä kahdella alakielellä'. Joo, ymmärsin, ei mitään sointuja, vaan aina pelkästään perusääni ja kvintti - muuten mennään heti 'silkkimunaosastolle'. Alkuaikoina soitin sooloissa enemmän itseäni, mielestäni kyllä hyvin rockorientoituneesti, mutta Aaltoselle se oli liian progea. Niinpä hän alkoi ohjeistaa: 'Enemmän vain dägädägä eikä tilulilu'. Kahden äänen rockriffejä kannatti suosia: h-ja e-kielten kvarteilla ja tritonuksilla sekä g-ja h-kielten tersseillä.
Tiukka jyrä oli tuon bändin juttu, ja parhaimmillaan se sitten toimikin suorastaan maagisesti. Remun kanssa soittamisesta voi käyttää sirkusvertausta: hevonen ei tanssi orkesterin tahtiin, vaan orkesteri soittaa hevosen tahtiin. Remun taimia piti seurata, mutta kun nuo askeleet tulivat tutuiksi, oli lopputulos tiukka ja omintakeinen!
Toisen levyn jälkeen kypsyin hommaan ja lähdin Remun komentoon turhautuneena pois bändistä. Tuntui, että muusikkouteni jämähtää eivätkä hermoni enää kestä.
Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen Hurriganes-pestistä. Aaltosen yksinkertainen ja määrätietoinen rockfilosofia auttoi itseänikin selkeyttämään soittoani. Taisin ehkä sittenkin aluksi viljellä liikaa tilulilua. Koska olin bändissä ennen kaikkea töissä Remulle, tuli minun sopeutua duunipaikan sääntöihin. Remu määräsi tahdin".
Lainatut kohdat ovat Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen kirjasta "Suomalaiset sähkökitaristit" (Tammi).
 |
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti