Kirjalähde; Costello paljastaa Popedan kitarasoundin reseptin: 'Ääni tulee helvetinmoisella voimalla, siinä on aivan turha alkaa hipelöimään'
Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen kirjassa "Suomalaiset sähkökitaristit" (Tammi) suomalaisen kitaristikunnan kova ydinjoukko pääsee ääneen ja kertoo kokemuksen ja näkemyksen kautta omasta suhteestaan sähkökitaraan.
Näin Costello Hautamäki määrittää kirjassa Popedan soundia.
"Tärkein kitarasoundiin liittyvä oivallus syntyi 1980-luvun puolivälin paikkeilla. Alettiin Mikkosen Arwon kanssa nostaa Marshallit keikoilla ylös jonkin keissin päälle niin, että kuulemme oikeasti mitä sieltä kaapista tulee. Välillä soitettiin aika pienissä paikoissa ja oli pakko saada kontrolli omaan soundiin. Kun skobe on muutaman kymmenen sentin päässä korvasta, totuus on armoton. Siihen asti olin soitellut vain menemään ja ollut popparina siellä lavalla. Nyt se oma soundi tuli korvaan sellaisena kuin se välittyy yleisölle. Ymmärsin että tähän pitää keskittyä. Mitä nämä kädet tekevät ja mitä kaapista kuuluu. Tajusin, että se ratkaisee, miltä kitara oikeasti kuulostaa, kuin ääni tulee kaiuttimesta. Sen äänen yleisö kuulee.
Studiossa ääni menee mikrofoniin ja sieltä tiskiin ja edelleen nauhalle. On aivan turha miettiä pentatonisia skaaloja, overdrivea tai Ferrareita, jos se ei kuulosta hyvältä.
Popedassa toimiva kitarasoundi on periaatteessa aika yksinkertainen asia. Se lähtee siitä, kun Pate Mustajärvi avaa suunsa ja alkaa mylviä: JUUMMMALAUTAPERKKKKKKELE!!!. Ääni tulee helvetinmoisella voimalla ja kajahtaa monitoreista päin näköä. Siinä on aivan turha alkaa hipelöimään. Ei sinne voi mennä pienillä kamoilla sekaan, ei se vain toimi. Mulla on periaatteessa kaksi soundia, jotka teen Marshall-tyyppisen vahvistimen kahdella kanavalla. On raaka ja aika säröinen komppisoundi, niin klassinen rokkisoundi kuin olla ja osaa. Sitten on soolosoundi, joka on sama, paitsi vähän lujempaa. Se on mun tapa lähestyä asiaa. Kun oli hired gun -pohjalta Hanoi Rockissa, vedin omilla kamoillani mitään muuttamatta. Tietysti piti soittaa Hanoi-biisit oikein niin kuin ne menee".
"Popeda on mulle aina pääasia. Keikoilla mä teen biisilistat, eli saan soittaa mieluisia kappaleita. Lavalla haluan pistää tuulemaan, ei sinne mennä nyhjöttämään häpeissään. Pitää olla showasennetta ja pokeria. Oikeassa rockyhtyeessä on ne kaksi kukkoa, ja mä ajattelen Popedan juuri tällaisena klassisena bändinä. Mun tehtävä on vahtia Popedan soundia, ja sitä vartioin kuin susi. Tiedän, miltä sen pitää kuulostaa. Tavoitteeni on ollut rakentaa niin hyvä suomalainen rock'n'roll -bändi kuin mahdollista. En tiedä, miten sen voisi tuon vakuuttavammin tehdä".
Lainatut kohdat ovat Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen kirjasta "Suomalaiset sähkökitaristit" (Tammi).
Näin Costello Hautamäki määrittää kirjassa Popedan soundia.
"Tärkein kitarasoundiin liittyvä oivallus syntyi 1980-luvun puolivälin paikkeilla. Alettiin Mikkosen Arwon kanssa nostaa Marshallit keikoilla ylös jonkin keissin päälle niin, että kuulemme oikeasti mitä sieltä kaapista tulee. Välillä soitettiin aika pienissä paikoissa ja oli pakko saada kontrolli omaan soundiin. Kun skobe on muutaman kymmenen sentin päässä korvasta, totuus on armoton. Siihen asti olin soitellut vain menemään ja ollut popparina siellä lavalla. Nyt se oma soundi tuli korvaan sellaisena kuin se välittyy yleisölle. Ymmärsin että tähän pitää keskittyä. Mitä nämä kädet tekevät ja mitä kaapista kuuluu. Tajusin, että se ratkaisee, miltä kitara oikeasti kuulostaa, kuin ääni tulee kaiuttimesta. Sen äänen yleisö kuulee.
Studiossa ääni menee mikrofoniin ja sieltä tiskiin ja edelleen nauhalle. On aivan turha miettiä pentatonisia skaaloja, overdrivea tai Ferrareita, jos se ei kuulosta hyvältä.
Popedassa toimiva kitarasoundi on periaatteessa aika yksinkertainen asia. Se lähtee siitä, kun Pate Mustajärvi avaa suunsa ja alkaa mylviä: JUUMMMALAUTAPERKKKKKKELE!!!. Ääni tulee helvetinmoisella voimalla ja kajahtaa monitoreista päin näköä. Siinä on aivan turha alkaa hipelöimään. Ei sinne voi mennä pienillä kamoilla sekaan, ei se vain toimi. Mulla on periaatteessa kaksi soundia, jotka teen Marshall-tyyppisen vahvistimen kahdella kanavalla. On raaka ja aika säröinen komppisoundi, niin klassinen rokkisoundi kuin olla ja osaa. Sitten on soolosoundi, joka on sama, paitsi vähän lujempaa. Se on mun tapa lähestyä asiaa. Kun oli hired gun -pohjalta Hanoi Rockissa, vedin omilla kamoillani mitään muuttamatta. Tietysti piti soittaa Hanoi-biisit oikein niin kuin ne menee".
"Popeda on mulle aina pääasia. Keikoilla mä teen biisilistat, eli saan soittaa mieluisia kappaleita. Lavalla haluan pistää tuulemaan, ei sinne mennä nyhjöttämään häpeissään. Pitää olla showasennetta ja pokeria. Oikeassa rockyhtyeessä on ne kaksi kukkoa, ja mä ajattelen Popedan juuri tällaisena klassisena bändinä. Mun tehtävä on vahtia Popedan soundia, ja sitä vartioin kuin susi. Tiedän, miltä sen pitää kuulostaa. Tavoitteeni on ollut rakentaa niin hyvä suomalainen rock'n'roll -bändi kuin mahdollista. En tiedä, miten sen voisi tuon vakuuttavammin tehdä".
Lainatut kohdat ovat Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen kirjasta "Suomalaiset sähkökitaristit" (Tammi).
 |
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti