Kirjalähde: tämä on tarina veteraanirokkarin tunnistettavan vaatekappaleen taustalta - kaikki sai alkunsa vuonna 1980
AC/DC:n vokalistin Brian Johnsonin kirjassa "Brianin elämät : muistelmat" (Suomennos Jussi Tuomas Kivi, Like Kustannus) rokkari muistelee tapahtumaa, jonka ansiosta Johnsonin tavaramerkiksi noussut lippalakki ilmestyi kuvioihin.
Johnson on tarinan kertonut aikaisemminkin, mutta näin lakkiepisodi kerrotaan kirjassa:
Alkuvuodesta 1980 Geordie-yhtyeen toisen kokoonpanon, Geordie II:n keikka soitettiin Lobley Hill Social Clubilla. Johnson saapui paikalle suoraan verstaalta (rokkarin pajalla vaihdettiin autoihin tuulilaseja). Johnsonin ulkoasu oli kuin työmiehellä pitikin olla - hiuksissa liimaa ja vinyylin palasia, törkyiset kädet ja valkeat lenkkarit vetivät viimeisiään.
"Lobley Hillin kaltaisissa paikoissa ei tietenkään ollut suihkuja tai vaatekomeroita, joten minun oli astuttava lavalle näyttäen työmieheltä, joka olinkin. Sitä tapahtui usein, kun minulla ei ollut aikaa vaihtaa vaatteita ennen keikkaa. Kaikeksi onneksi roudarimme apulaisella - pehmeä-äänisellä ja vaaleahiuksisella Derek-nimisellä nuorukaisella - oli laukussaan ylimääräinen t-paita, ja hän sanoi, että voisin lainata sitä.
Kun puin sen ylleni, se näytti paidalta, jollaisia amerikkalaisen jalkapallon pelaajat käyttivät. Paita oli tummansininen, ja rinnassa luki valkoisella numerolla 22, ja olkapäillä oli keltainen ja valkea viiva. Paita oli kuitenkin puhdas - ainakin niin puhdas kuin roudarin ylimääräinen paita voi olla - ja se sopi minulle, joten pidin sen päälläni ja kiipesin lavalle laulamaan".
Yleisössä oli myös Brianin veli Maurice. Keikan puoliajalla Maurice tuli moikkaaman velipoikaa - ja jähmettyi nähdessään Brianin.
"Mitä on vialla, hän kysyi.
Mitä tarkoitat, minä vastasin. Mikään ei ole vialla. Olenhan minä vähän väsynyt, mutta...
Silmäsi, Maurice sanoi, ne ovat punaiset ja turvonneet.
Ai...joo, minä sanoin. Olin hikoillut tavalliseen tapaan runsaasti keikan aikana, ja hiki oli sekoittunut hiuksiini tarttuneeseen liimaan ja lasinsiruihin ja muuhun paskaan. Silmiini oli valunut myrkyllistä seosta, jota minun oli pyyhittävä kämmenselälläni. Samaa tapahtui aina, kun menin keikalle suoraan töistä. Silmäni pistelivät päivän tai pari, mutta sitten ne olivat taas kunnossa.
Tässä, Maurice sanoi, riisui ajolakkinsa ja ojensi sen minulle. Pane tämä päähäsi - se estää hikeä valumasta kasvoillesi. Et saa hieroa silmiäsi tuolla tavalla. Brian, se ei ole hyväksi sinulle - sinusta tulee vielä sokea.
En nouse lavalle tuo päässäni.
Pilaatko silmäsi mieluummin kuin pidät lippalakkia?
Maurice, jos jakaisin sanomalehtiä tai olisin lähdössä teerimetsälle, lakki sopisi kuvaan loistavasti, mutta minä olen rockbändin laulaja".
Mutta, lakki jäi ja jo parin viikon kuluttua miehen piti ostaa uusi lakki aktiivisen käytön johdosta.
"Olen ostellut ja käyttänyt niitä lakkeja siitä lähtien. Enkä ole koskaan enää tuntenut oloani mukavaksi ilman niitä".
Lainatut kohdat ovat Brian Johnsonin kirjasta "Brianin elämät : muistelmat" (Suomennos Jussi Tuomas Kivi, Like Kustannus).
Johnson on tarinan kertonut aikaisemminkin, mutta näin lakkiepisodi kerrotaan kirjassa:
Alkuvuodesta 1980 Geordie-yhtyeen toisen kokoonpanon, Geordie II:n keikka soitettiin Lobley Hill Social Clubilla. Johnson saapui paikalle suoraan verstaalta (rokkarin pajalla vaihdettiin autoihin tuulilaseja). Johnsonin ulkoasu oli kuin työmiehellä pitikin olla - hiuksissa liimaa ja vinyylin palasia, törkyiset kädet ja valkeat lenkkarit vetivät viimeisiään.
"Lobley Hillin kaltaisissa paikoissa ei tietenkään ollut suihkuja tai vaatekomeroita, joten minun oli astuttava lavalle näyttäen työmieheltä, joka olinkin. Sitä tapahtui usein, kun minulla ei ollut aikaa vaihtaa vaatteita ennen keikkaa. Kaikeksi onneksi roudarimme apulaisella - pehmeä-äänisellä ja vaaleahiuksisella Derek-nimisellä nuorukaisella - oli laukussaan ylimääräinen t-paita, ja hän sanoi, että voisin lainata sitä.
Kun puin sen ylleni, se näytti paidalta, jollaisia amerikkalaisen jalkapallon pelaajat käyttivät. Paita oli tummansininen, ja rinnassa luki valkoisella numerolla 22, ja olkapäillä oli keltainen ja valkea viiva. Paita oli kuitenkin puhdas - ainakin niin puhdas kuin roudarin ylimääräinen paita voi olla - ja se sopi minulle, joten pidin sen päälläni ja kiipesin lavalle laulamaan".
Yleisössä oli myös Brianin veli Maurice. Keikan puoliajalla Maurice tuli moikkaaman velipoikaa - ja jähmettyi nähdessään Brianin.
"Mitä on vialla, hän kysyi.
Mitä tarkoitat, minä vastasin. Mikään ei ole vialla. Olenhan minä vähän väsynyt, mutta...
Silmäsi, Maurice sanoi, ne ovat punaiset ja turvonneet.
Ai...joo, minä sanoin. Olin hikoillut tavalliseen tapaan runsaasti keikan aikana, ja hiki oli sekoittunut hiuksiini tarttuneeseen liimaan ja lasinsiruihin ja muuhun paskaan. Silmiini oli valunut myrkyllistä seosta, jota minun oli pyyhittävä kämmenselälläni. Samaa tapahtui aina, kun menin keikalle suoraan töistä. Silmäni pistelivät päivän tai pari, mutta sitten ne olivat taas kunnossa.
Tässä, Maurice sanoi, riisui ajolakkinsa ja ojensi sen minulle. Pane tämä päähäsi - se estää hikeä valumasta kasvoillesi. Et saa hieroa silmiäsi tuolla tavalla. Brian, se ei ole hyväksi sinulle - sinusta tulee vielä sokea.
En nouse lavalle tuo päässäni.
Pilaatko silmäsi mieluummin kuin pidät lippalakkia?
Maurice, jos jakaisin sanomalehtiä tai olisin lähdössä teerimetsälle, lakki sopisi kuvaan loistavasti, mutta minä olen rockbändin laulaja".
Mutta, lakki jäi ja jo parin viikon kuluttua miehen piti ostaa uusi lakki aktiivisen käytön johdosta.
"Olen ostellut ja käyttänyt niitä lakkeja siitä lähtien. Enkä ole koskaan enää tuntenut oloani mukavaksi ilman niitä".
Lainatut kohdat ovat Brian Johnsonin kirjasta "Brianin elämät : muistelmat" (Suomennos Jussi Tuomas Kivi, Like Kustannus).
 |
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti