The Irregulars 1-8: pöhelöstä loppulässähdyksestä uupuu Gozer ja vaahtokarkkimies

Vaisuksi taantunut kauhufantasia on kauden lopussa riittävän ponteva huvittaakseen tahattomasti. Ulottuvuusportin edessä hölisevä pahis aiheuttaa sankareille painajaisia, mutta sitten telepaattityttö veikkaa, että pahis voi nähdä uhriensa painajaisia ja äijä kompastuu kuoppaan. Wyää!

Edelliseen porttiin kadonnut nainen palaa nalkuttamaan Sherlockille, miten surkea faija hän on. Olen nauttinut Sherlockin kehityksestä, mutta tässä se tuntuu absurdilta, että hän hylkäsi lapsensa, veti huumeita 15 vuotta ja tokeni parissa päivässä.

Akka tahtoo myös tuhota elämän itsensä! Sopii, innostuu hänen tyttärensä, mutta sitten tytölle muistutetaan, että elämässä on kivoja hetkiä. Nyt kaksi hölisevää ulottuvuusporttipahista on voitettu ja myös Sherlock hyppää helvettihin tästä sarjasta.

Mitä pirua tämä oli olevinaan? Kristinusko on totta, mutta Taivaan pohja ruostui puhki, joten rukous tekee nunnastakin demonin? Sarja vaikutti pyrkivän Ghostbustersin tai Doomin reviirille, mutta viimeistä askelta ei oteta tai ainakaan paljoa ei näytetä.

Osa soopasta menee läpi hahmojen tai lähinnä näyttelijöiden ansiosta. Tarina tiimin synnystä kausi ei ole, sillä pojat painivat lämpimikseen sen nunnan kanssa kun Sherlockin tyttärillä on oikeita töitä. Aloin katsoa sarjaa, kun kauhufantasiaa luvattiin, mutta hyväksyisin 2. kauden, joka panostaa pikkurikosten ratkomiseen ja teinisaippuaan. Loppu on taas luontevaa saippuana, joten unohdin (tai annoin anteeksi) 90% jaksosta jo jakson aikana.


Keskiarvo 8 jakson jälkeen ja virallinen arvosana 1. kaudelle:


< Jakso 1-7

Katsottu: Netflix