Hollywood, osa 5: Netflix-sarja tylyttää leffaa, johon se itse vertautuu

Nyt sarja sitten viittaa Song of the Southiin, johon vertasin sen omaa maailmankuvaa. 1940-luvulla Disney päätti tehdä hassun leffan, jossa (tämän sarjan sanoin:) orjilla on niin mukavaa, etteivät he tahdo lähteä plantaasilta. Vuonna 2020 Disney on hyllyttänyt Song of the Southin pysyvästi, mutta tämä sarja esittää, että vähemmistöillä on niin mukavaa ahdasmielisessä 40-luvun Hollywoodissa, että he päättävät yrittää kovemmin - kovemmin kuin historialliset vähemmistöt? Pimeää.

Studiopomo esittää, ettei hän voi ottaa riskejä, koska olisi noloa, jos ensimmäinen naispomo mokaisi. Edellinen jakso esitti vastaavan ajatuksen. Mutta: hän ottaa riskin, kaikki ottavat. Vaikka koko sarja olisi itsetyytyväistä jälkiviisastelua, meno on reippahasti miellyttävämpää kuin 5 minuuttia sitten katsomassani toksisen feministisessä Charlie's Angels -elokuvassa. Vaistoni veikkasi, että itsestään liikoja luuleva fiktiivinen heteromies ja roolia kärkkyvä studiopomon tytär ovat tarinan roistoja, mutta hekin kokevat onnellisen hetken, koska tasa-arvon ei tarvitse olla riitelemistä. Jos kaikki olisi mennyt näin mukavasti 1940-luvulla, päiväni ei olisi mennyt pilalle tänään, joten: ihanaa?

Ymmärrän hahmoja ja haluan heidän onnistuvan. Liikuttavaksi lipsahtaa taas mm. kaappihomon ja vanhanpiian välinen sanailu. Isoksi konfliktiksi riittäisi se, että mölinäporukka aikoo boikotoida suvakkileffaa. Kun mölinälehdistö uhkasi paljastaa fiktiivisen heteron rattopoikamenneisyyden, uskoin sarjan pistävän kaiken peliin ja puolustavan myös seksityöläisten ihmisarvoa. Ei aivan: nilkkituottaja lakaisee ongelman maton alle mafian avulla. Pimeää. Koko sarjaa on jäljellä 2 jaksoa, joten: mafiajuoni. Sarjaa pitää ajatella, muttei liikaa.


Keskiarvo 5 jakson jälkeen:


< Jakso 1-4 --- Jakso 1-6 >

Katsottu: Netflix