The Witcher 1-6: pyromaaniankeriaiden jäljillä

Yritin tarkkaavaisuutta. Nyt yritän impressionismia. Tekstitys pois. Repliikit tyyliin "Pekka on turkulainen poliisi" kuulen tänään muodossa "raks poks". Noituri tapaa ihme tyyppejä, jotka sönköttävät hirviöistä, mutta näin se menee, joten viis siitä, mikä on vuosi ja planeetta. Tänään jahdataan lohikäärmettä tiimeissä kuin tosi-tv:n hittiformaatissa. Noiturin tiimissä on kaksi Grace Jonesia, jotka ovat kääpiöiden vieressä Sheevoja. Neitimäinen heterobardi ihan innostuu ja Yennefer on maisemissa, joten hyvin menee.

Tämä ei ole Game of Thrones, vaan Hercules: The Legendary Journeys, jossa harmaantunut Kevin Sorbo näyttää yhä timmiltä. Noiturin ja Yenneferin romanssi on uusin asia, joka etenee nopeammin kuin elokuva-alalla, mutta kuvakerronta näyttelijät mukaanlaskien toimii. Bardikin saa maistaa noiturin pehmeää puolta, joten kävellään eteenpäin kavereina ja päivitellään tappamista. Kokonaisuuden arvo näkyy, kun sitä huomaa säikähtävänsä, kun satunnaiset vierailijat kuten Grace Jonesit vaikuttavat kuolevan liian aikaisin.

Edellisen jakson aikana olin siinä mielentilassa, että kun aikatasoilla kerran spedeillään, sen täytyy olla yllätyskäänne, kun aiemmin vilahtanut partaukko korvataan kaksoisolennolla. Pötyä: valeukko vain yrittää vangita Cirin, mutta Ciri paljastaa valheen ja saa kokemuspisteitä. Se ei voisi vähempää yllättää, että 90-luvulta karannutta lohikäärmettä käsitellään Guillermo del Toron silkkihansikkain, mutta sehän on kuningassisältöä, kun sankarit ovat kilttejä ja saavat silti tappaa.


Keskiarvo 6 jakson jälkeen:


< Jakso 1-5 --- Jakso 1-7 >

Katsottu: Netflix