Mindhunter 2-9: kaikesta huolimatta Atlantan lapsimurhat paketoidaan kypsästi

Atlantan lapsimurhia (1979-1981) on tutkittu tänäkin vuonna, vaikka poliitikot tyytyivät aikanaan siihen, kun äijä saatiin tuomittua parista murhasta. Ehkä hän teki kaiken, ehkä ei, toteaa kauden päätös - ja tarjoaa vielä kohtauksen, jossa eräs toinen vuosikymmeniä salassa pysynyt viiksivallu jatkaa harrastuksiaan. Kauden kypsimmät piirteet tulevat alleviivatuiksi. Joutavat sivujuonet sivuutetaan, koska aikaa ei tarvitse hukata.

Jakso keskittyy murhaajanörtin jallittamiseen. Höpinät vuotavat kuin siivilä. "Joo, tähtään lapsitähtien manageriksi, joten ajelen autolla aamuöisin ensimmäistä Michael Jacksoniani etsien." Hölmöys nostaa panoksia asiayhteydessä, koska on selvää, ettei tätäkään pelleä tuomita ilman konkreettisia todisteita. Voi ei, jos laskelmoiva, narsistinen supermurhaaja pyytää päästä valheenpaljastustestiin! Tyypin kotoa löytyy kirja "Näin huijaat testissä", joten nerouden mystisyys karisee.

Tutkimuksia hidastaa byrokratia, kuten se, että agentit saivat aiemmin kuulustella satunnaista syytöntä runkkaria heppoisin perusteluin. Työn alla olevan teorian mukaan sarjamurhaajat keskittyvät omaan rotuun, mutta suhteellisen harvinaiseen mustaan sarjamurhaajaan ei uskota kulttuurissa, jossa mustia syytetään kaikesta muustakin. Sankarin asemassa oleva agentti sähisee 70-80-luvun epäkypsää asennetta syyttäessään epäiltyä homoksi ja pedofiiliksi samassa lauseessa. On tasoja.

Se on ominaisuus, kun katsojalta evätään halpamaiset tyydytyksen tunteet. Jos kausi olisi terävämpi kokonaisuus, uskoisin vilpittömämmin tuollaisiin mielipiteisiini.


Keskiarvo 19 jakson jälkeen:


< Jakso 2-8

Katsottu: Netflix