Tänään tv:ssä: Matti Nykänen

Enää 4 tuntia elokuvaan

Vain Nelosella.

Matti Nykäsen muistelua on mukava seurata. Historialliset saavutukset ovat pysyneet esillä. Kaverit ovat puhuneet hyvästä jätkästä. Riemastuttavaa hölmöyttä on käsitelty ominaisuutena luontevasti: jätkällä oli huumorintajua, vaikkei jokainen kuolematon lausahdus ollut harkittu. Kattavan muistelun seassa sopii mainita ikävämmät asiat. Ja niinpä kuolema ei ole tabu, tai jos yritän simuloida nykäspuhetta, kuolema ei ole tapula raasa.

Tuputan pientä omaa panosta. Olen aidosti fanittanut kahta urheilijaa ja kotiseudun poika Nykänen on toinen: muut saivat leikkiä Jari Puikkosta. Vaikka huumorintajuni huonoimmista puolista vastaa selkeämmin kasetti Uffaffaa, ensimmäinen omani oli Nykäsen Yllätysten yö. Syvällisin musiikista käymäni keskustelu peruskoulussa lähti siitä, että mitäköhän se tarkoittaa, että vain mäkimies voi tietää "sen" (muissa lyriikoissa oli selkeämpää kaksimielisyyttä). Lakkasin fanittamasta Nykästä virallisesti, kun hän heilui munasillaan lööppilehdessä. En ole keksinyt syytä seurata myöhempien vuosien juoppoa, muijiaan mätkivää persua, mutta hellyyttävä suomalaisuuden symboli hän on ollut aina tavalla tai toisella.

Jasper Pääkkönen ei ole ehta Matti illan elokuvassa Matti, mutta sekin on ok. Suomalaisten urheilijoiden luolamiesmäisyyttä on vaikea simuloida, jos omassa päässä on laskentatehoa. Pöllähtänyt lasittuneisuus on oikea suunta, mutta Pääkkösen versio siitä, kun nurkkaan ahdistettu talitintti yrittää nopeasti sönköttää jotakin melkeinpä selvin päin, maistuu hieman liikaa järjellisen ihmisen yrittämiseltä. Pääkkönen on Matti verrattuna brittileffasta Eddie the Eagle löytyvään versioon: se teos turvautuu kliseeseen, jossa maailmanmestari on mytologinen olento, jonka täytyy tietää jostakin jotakin. Kotimaisten elämäkertojen kilpailusarjassa ymmärrettävät tavoitteet ja persoonallisuuden tuominen juopotteluun ovat jo jotakin.