Tänään tv:ssä: suomalaisten käsitys haaremista

Enää 5 tuntia elokuvaan

Vain TV1:llä.

Liviltä tulee iltayhdeksältä Levottomat eli suomalaisten käsitys oppineiden pintaliitäjien seksielämästä ja elämäntuskasta. Aikalaisrepliikki "yleisössä syntyy vastustamattoman voimakkaita haluja päästä valkokankaalle vetämään neuroottisia päähenkilöitä turpaan" (Voima 2/2000) palauttaa mieleeni tumputtavan Petteri Summasen, enkä tahdo muistella enempää, vaikka teos meni aikanaan viihteenä, kun opiskelijakämpässä ei ollut internetiä.

Päiväsaikaan Ylellä nähtävä Olenko minä tullut haaremiin (1938) alkoi kiinnostaa enemmän. Vanhat filmit harvoin ymmärtävät mitään vieraista kulttuureista ja haaremi tapaa olla satumaisen sulttaanin laaja kokoelma kaunottaria vähissä pukeissa. Haaremi oli usein syy vilauttaa enemmän kuin ajan henki salli tai suositteli. Tässä teoksessa kyse on vain kielikuvasta, mutta juuri sitä aloin pohtia, mitä pikkutuhma sana merkitsi esi-isille, joille klisee oli visualisoitu jossain muualla. Levottomien kiiltokuvapaskiaisten slogan "kun mikään ei tunnu miltään" on niin masentava, että tahdon kuvitella maailman, jossa kaikki tuntuu.

Juoni kulkee näin: maisterit ja insinöörit ajautuvat ihka ehtaa teerenpeliä harrastamaan, kun he palkkaavat vahingossa liian monta palvelijatarta (kolme), joista ei pääse heti eroon. Miten puutteessa kansan pitää olla, kun kaksimielisen vitsin yksi kolmasosa on Siiri Angerkoski, josta tuli pian tämän jälkeen Pekka Puupään vaimo Justiina? Ansa Ikonen = lupaus romantiikasta. Ikonen & Laila Rihte = ja on mistä valita! Ikonen, Rihte & Angerkoski = huh, tämähän onkin bordelli...