V2.fi:n ensitunnelmat: Death Stranding (PS4)

Death Strandingin lehdistökappaleen ehdoissa todetaan, että täyden arvostelun saa julkaista ennen pelin julkaisupäivää vain, jos on pelannut koko tarinan läpi. Selitän jäljempänä, miksi tämä on todennäköisesti hyvä ajatus, joten varsinainen arvio seuraa myöhemmin. Tässä tunnelmia pelin ensimmäisten noin 25 tunnin ajalta, vältellen spoilereita.

Hideo Kojiman uutuutta on odotettu kuumeisesti ja hämmentyneissä tunnelmissa. Miehen oman studion, Kojima Productionsin ensimmäinen tuotos on luonnollisesti herättänyt kiinnostusta jo pelkän tekijänsä perusteella, mutta lisäksi siitä julkisuuteen annettu ennakkoaineisto on ollut… hämmentävää. Kuolleita kaloja, alaston Norman Reedus, vauva astian sisällä, aaveita, niin että mikä oli?



Uutta Solid Snake -seikkailua odottava saakin pettyä, sillä nyt luvassa ei ole teatraalinen agenttiseikkailu vaan jotain aivan muuta. Death Strandingin sanotaan olevan ”genrejä rikkova” kokemus, ja siitä voin olla yhtä mieltä. Mitään aivan tällaista en ole koskaan pelannut – yhdessä jos toisessakin mielessä.

Pelin lähtökohta on niin synkkä, että ilman tyypillistä Kojima-pilkettä silmäkulmassa sen voisi tulkita kovinkin ahdistavaksi. Ihmiskunnalle on jossain kohtaa tulevaisuudessa tapahtunut paha asia, jonka tarkkaa kuvaamista vältellään mahdollisimman pitkään. Välitön lopputulos on kuitenkin se, että yksi mies, Sam Bridges, saa tehtäväkseen yhdistää amerikkalaiset, jotka ovat kaivautuneet omiin siiloihinsa eri puolille mannerta. Kovin kauan ei tarvitse miettiä, mihin käsikirjoittaja haluaa tilanteen rinnastaa.



Toissapäivänä julkaistu tarinatraileri kertookin monenlaista, mutta jättää pois sen tärkeimmän, eli mitä pelissä sitten oikein tehdään? Ja tässä se koko jutun pihvi: noin ensimmäiset 6–7 tuntia pelissä lähinnä kannetaan esineitä paikasta toiseen. Johdantojakso on eräs pisimpiä joihin olen törmännyt, ja sen aikana tunteeni peliä kohtaan vaihtelivat todella laidasta laitaan. Ihastelin kerrassaan upeita maisemia, turhauduin Samin kömpelyyteen, kuuntelin kaunista musiikkia, kuorma putosi selästäni, kaaduin, jouduin vihamielisen ympäristön uhriksi, en oikein ymmärtänyt miten toimia. Tämä selittää, miksi arvostelijoiden halutaan pelaavan peliä pidemmälle, mutta se on myös kohtalainen riski pelaajien mielenkiinnon kannalta.



Vietettyään hetken pelin maailmassa ei lainkaan ihmettele, miksi ihmiset majailevat maakuopissaan. Iso Jytky on muuttanut ulkomaailman pysyvästi vihamieliseksi autiomaaksi, jossa tavaroita kaupunkien välillä rahtaavat kantajat suhaavat henkensä kaupalla. Pahimpia vastuksia ovat BT:t, henkiolennot, joita vastaan pelaajalla ei aluksi ole mitään keinoa puolustautua. Tässä mielessä palataan Metal Gear -tunnelmiin, sillä hiiviskely on paras keino säilyä hengissä.

Tila ei kuitenkaan ole pysyvä. Kun peli sitten lopulta oikeasti alkaa, pelaajan avuksi saadaan paitsi uudenlaista tekniikkaa, myös muita pelaajia. Death Stranding -sessiot ovat yhteydessä palvelimien kautta, ja vaikka pelaajat eivät näekään toisiaan, he voivat auttaa toisiaan muokkaamalla maastoa, luomalla rakennelmia ja vaikkapa pystyttämällä kylttejä hieman Souls-pelien tapaan. Tämä yhdistettynä siihen, että pelin tempo muuttuu laahaavan alun jälkeen huomattavasti reippaammaksi, käänsi viihdeviisaria reilusti kaakkoon päin.

Valitettavasti en ehtinyt pelata pelin tarinaa aivan loppuun ennen embargon nostamista, mutta jatkan seikkailua Death Strandingin maailmassa ja julkaisen lopullisen mielipiteeni, kunhan olen sen muodostanut. Ihan helposti sulateltava pala tämä peli ei nimittäin ole.