DisneyToon Studios on tehnyt paljon kivaa. Uuden, elävöitetyn, käsistään kätevän Helinä-keijun kanssa tahdon isona naimisiin: hän olisi vaihtanut kiintolevyni, ei olisi tarvinnut parkua isille. Tiikerin oma elokuva ja Nasun iso elokuva kestävät katselua. Tahdon silti painottaa, että Walt Disney Animation Studios – hetki, sain kylmiä väreitä – on Disneyn tärkein osasto: klassikko-osasto. He ovat tehneet uutuuden Nalle Puhin elokuva (Winnie the Pooh). He vastasivat 70-luvun animaatiosta Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh), joka käytännössä kokosi yhteen kolme aiempaa lyhytelokuvaa.

Lyhyttä taidetta juhlii tavallaan myös uutuus. Pakettiin on pultattu lämmittelyksi Loch Nessin hirviöstä kertova The Ballad of Nessie. Gnääs, tuumin, sillä vaikka taidokasta kynänkäsittelyä katsoo ilokseen, lyhytelokuva ei vilpittömistä aikeista huolimatta naita huumoria, herttaisuutta ja sanomaa konstilla, jonka Disney taisi jo vuosia ennen Lumikkia ja seitsemää kääpiötä. Varsinainen elokuva sen sijaan on kuin läjä lyhyitä klassikkoja silputtuna ja jäsenneltynä yhdeksi reilun tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi. Tämä on hyvä asia. Sketsikokoelmat tapaavat olla, jos huumori iskee hermoon.

Eräänä aamuna Puhilla on nälkä. Kaikkien on kuitenkin autettava häntänsä kadottanutta Ihaata. Koska pehmoleluilla on sahajauhoja päässä, he päätyvät virittelemään ansaa hirviölle, joka vastaa kaikesta tuhmasta, mitä ei muuten voi selittää. Tämä voisi olla episodielokuva, mutta hyvä, että ei: yhteen sotkettuna tarinat antavat ns. realistisemman kuvan hahmojen normipäivästä. Pahus, tuumaa Puh, kun hallusinaatio on saanut hänet syömään mutaa ja hänen sisälmyksensä valuvat ulos.

Ainoan oikean tulkinnan mukaan puolen hehtaarin metsässä kärsitään mielenhäiriöistä. Tylsiä ovat Jörö, Nuhanenä ja muut kääpiöt, jos huomataan, että nämä hyväsydämiset söpöeläimet oltaisiin voitu nimetä vaikka seitsemän kuolemansynnin mukaan. Pöllö on eräs kiintoisimmista tapauksista tällä kertaa. Hän toisinaan tietää puhuvansa palturia, mutta silti hän aloittaa vaikka musikaalinumeron, jotta muillakin kilahtaisi. Sitten hän ilmeisesti itsekin uskoo itseään ja nauttii olostaan.

Kun masentunut Ihaa sanoo maaniselle Tiikerille, että parasta sinussa on se, ettei tuollaisia ole enempää, sitä saa arvailla, syyllistyykö Ihaa vihapuheisiin. Tiikeri tunnetusti ylpeilee ainutlaatuisuudellaan (yhtenä kolmesta narsistista), joten kaikki on hyvin, tai jopa paremmin. Ihaata ja hermoraunio-Nasua käy kovasti sääliksi, mutta kyllä heistä pidetään huolta. Ystävyys, ihanaa! Jokaisella pitäisi olla hyviä ystäviä tai 70 levyä Disneyn piirrettyjä, ihan sama.

Kamera zoomaa usein pois tapahtumista, jolloin paljastuu, että katselemme satukirjaa. Jos toiminta saa kirjaimet irtoilemaan, enemmittä selittelyittä ne ovat nyt käyttöesineitä. Hahmot laulevat höperyyttään: selkeitä musikaalinumeroita on vain pari. Suomenkielinen dubbaus on onnistunut, mutta muutaman englanninkielisen sanaleikin käännös estää elokuvaa olemasta täyteläisen luonteva valitsemallaan tiellä. Monella tapaa uutuus on Puh-pätkien ykkönen, mutta muistetaan, että kaikki tyylikeinot on nähty aiemminkin. Leffa on ennen muuta varhaista, rentoa nostalgiaa vuosille, joina taidemuodoista jaloin tekee kuolemaa.

Kertakuuntelun jälkeen en lähde nostamaan uusia, asiayhteydessä riemastuttavia lauluja alkuperäisten klassikkojen rinnalle. Kun minua kotimatkalla laulatti, se johtui yleisestä hyväntuulisuudesta, ei kalloon jääneistä lurituksista. Le le le le le lee... "Le Havren täydellinen antonimo, Toy Story tehtynä oikein! Kun ei vaivaa hinajan himo, kuka on onnesta soikein? Nallemme Puh. Nallemme Puh. Kiva, kiva, söpö pieni nallen poika."


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa