The Physicists kertoo vääntävänsä tiedemetallia. OK, verkosta löytyvästä haastattelusta voi huomata bändin pitävän sisällään avaruusfyysikon ja maanmittausinsinöörin! Bändin tiedemeteli vertautuu jonkinlaiseen industrial-progeiluun, jossa yhtenä osatekijänä on lievää post-metal -trippailua. Luonnollisesti mukana on myös metallista särmää, paikoin orkesteri kuulostaa industrialiin hurahtaneelta Kurskilta. Myös Zappa-covereita veivaava System Of A Down voisi olla hauska vertailukohta. The Physicists keittää moni-ilmeistä metallisoppaa hyvinkin erilaisista aineksista.

Mukana on rytmikokeiluja ja dancebiittiä (paikoin tyyliin Turmion Kätilöt), koukeroista syntikkaa ja vihaista riffiä. Allekirjoittanut laskee vokaalit selvästi albumin kompastuskiveksi. Tietenkin jos tarkoituksena on saada aikaan mielipuolisen sekopäätiedemiehen päänsisäistä kaaosta, silloin vokaalien riekkumiskerroin toimii mutta...paikoin lyriikat valuvat myös tahattoman komiikan puolelle. Parhaita irtopisteitä keräävät arvoituksellinen Fanatic, synkissä Kursk ja Type O Negative -vesissä räpiköivä Come To The Sabbath ja leikkisän koukeroinen Bolzmann's American Lectures.

The Physicists törmää tuttuun ongelmaan. Kun aineksia sotketaan mukaan runsaasti, osaavan kokin vastuu on suuri. Varsinkin albumin loppupuolella materiaali vaikuttaa kovin hajanaiselta ja jopa keskeneräiseltä. Bändin punainen lanka ja johtoajatus tuntuu olevan hakusessa. Asiaa ei auta tieteellisen puunatuiksi sorvatut soundit, jotka eivät ymmärrä mitään hikipisaroista. The Physicists toimii Helsingin yliopiston bileissä varmasti kuin sieppari ruispellossa. Vaikka kaavat ja laskelmat ovat hallussa, tieto ei korvaa tunnetta musiikin tärkeänä välittäjäaineena.