Jos tiedät, missä muualla tahtoisit asua, etkä esimerkiksi tahdo poistua koko planeetalta, Woody Allen hymyilee sinulle kannustavasti.

Owen Wilson näyttelee Hollywoodin kynäniekkaa Giliä, jolla on kelpo ura ja morsiamena rapea Rachel McAdams. Se on letkeän hepun ainoa oikea ongelma, että Ranskan matkalla morsian kuuntelee kernaammin entistä poikaystäväänsä tietoviisasta partapirua, kuin häntä. Gil ei liikaa stressaa. Hän on Pariisissa: hän tahtoo olla kirjailija, ja Pariisi on taiteiden ja inspiraation pääkaupunki. Perusidea on siis yhdistelmä kuivinta mahdollista tarinaa - fiktion kirjoittajan kynä ei savua - ja kliseisintä mahdollista kaupunkia. Midnight in Paris kuitenkin tarvitsee näitä aiheita; voimme näin sopia, jos tästä tykkäämme. Gil on kirjoittaja, koska kirjoittajalle on erityisen luonnollista haaveilla siitä, mistä haaveilee monikin.

Gil tahtoo astella katulamppujen kehässä sateen ropistessa... Hän tahtoo istua hämyisessä syrjäkujan kuppilassa ja jutustella henkeviä boheemien taiteilijoiden parissa. Hänen fantasiansa on silkkaa elokuvaa, ulkomaanpellen romanttista harhaa. Sille saa naureskella. Mutta kuinka ollakaan: kun Gil harhailee yksinään keskiyöllä, hän löytää juuri sellaisen taiteilijayhteisön, jolle oli tilausta. Woody-setä kertoo höpsön tarinan luontevasti omalla logiikallaan kuin parhaina päivinään. Tässä tyylilajissa Woody on aina ollut persoonallisimmillaan. Kun rauhallinen ja lempeä komedia maistuu pikantisti anarkistiselta, sitä tulee epäiltyä, oliko pari vuotta takaperin nähty Whatever Works tarkoituksella tökeröä teatteria, eikä merkki auteurin dementiasta.

Woodya itseään tulee ihan ikävä. Wilson sopii viattoman uneksijan rooliin kuin räjähtänyt nakki hänen nenänsä paikalle: hänellä on kiltit silmät, joihin syttyy ihmetyksen kipinää ilman, että hahmo vaikuttaa täysin naiivilta. Sen verran Gil muistuttaa Woodyn neuroottista vakiohahmoa, että tulee pohdittua, minkälainen elokuva olisi, jos Gil olisi se itsensä äärimmäisen vakavasti ottava hobitti käppänä, jonka uskottavuus ihmisenä vain kasvaa, kun elokuva vajoaa pöhkömmäksi. Tämä ei ollut kritiikkiä, haaveilin vain.

Laatunäyttelijöitä on kiinnitetty moniin pieniin ja tarkoituksella yksioikoisiin rooleihin. Adrien Brodyn sopottaessa sekavia surrealistina, Correy Stoll hehkuu miehistä auktoriteettia neuvoessaan Giliä kirjoittamaan rehellisesti. Marion Cotillard on vanhan ajan hymyllä viettelevä ranskatar, jonka voin kuvitella puhaltavan savua kiekuroilla, vaikken muista, tupakoiko hän. Elokuva ei kerro vain yhdestä yöstä, vaan hupsuista tunnelmista palataan arkeen, jonka nihkeys ja tympeys näkyy selkeänä fantasiaa vasten. Todellisuuspaon puolestapuhuja Midnight in Paris ei varsinaisesti ole, vaan Gilin on ymmärrettävä, mitä hän oikeasti haluaa.

Pariisin perään saa haikailla. Jos oudoissa öissä onkin unenomaista asetelmallisuutta, Woody rakastaa kaupunkia päivälläkin: kuten ulkomaanpelle, kyllä. Vanhan liiton tietyllä tapaa kankeana ohjaajana Woody ei tee Pariisille sitä, mitä parjattu, mutta isolta kankaalta nautittavan näyttävä The Tourist teki Parisiin tavoin puhkikuluneelle Venetsialle, mutta Woodyn tunnelmissa on lämmintä henkeä. Midnight in Paris on hyvänmielen elokuva, päivä on pelastettu.

Woodylle allergiset ovat eri mieltä ilman muuta. Monet Woodyn parhaistakin ovat ns. tekemällä tehtyjä. Woody on tuottelias, ei perfektionisti. Woodyn nokkelat sanailut ja antiikkiset kulttuuriviittaukset ovat hyvin pitkälti sitä "pseudointellektuellia" horinaa mistä Gil syyttää partapirua, mutta ehkä partapiru on silmänisku: Woody tietää mitä hän tekee.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa