Hitlerin potkiessa pienempiään, laiha, sairas ja kitukasvuinen, mutta kirkassilmäinen amerikkalainen tahtoo taistella veljiensä rinnalla! Hän ei janoa verta. Hän ei vihaa. Hänen on tehtävä miehen työ. Ei kai sintti yritä todistaa jotakin? Pötyä, pikkurillejä älkää heilutelko, sillä tämä mies on Steve Rogers. Captain America: The First Avenger osaa itsekin hymyillä päähenkilölle, kuten sopii, sillä Rogers on amerikkalaisuuden symboli naiiviuuteen saakka.

Supersotilasohjelma pumppaa Rogersiin lihasta ja pituutta. Sen sijaan, että hän pääsisi tositoimiin, soimaan pärähtääkin musikaalinumero, jonka on säveltänyt sama mies kuin Pienen merenneidon. Armeija päättää käyttää "Kapteeni Amerikkaa" propagandatarkoituksiin. Miten positiivisia tuntemuksia propaganda voi herättää, sitä kuvataan hykerryttävän ironisesti ja lämminhenkisesti. Leffa osaa olla älykäs ja iskevä. Valitettavasti kokonaisuuden kasassa pitävä naru on kerästä, jota käyttivät myös Thor ja Green Lantern.

Heikko mies saa jymyhunajaa. Vain hän voi tehdä itsestään sankarin: on todistettava, ettei hän ole pelle. Yksinkertaista. Huolimatta muutamista oudoista vedoista (moni tietää, mikä on se pimein juonenkäänne) käsikirjoitus ei tajuntaa räjäytä. Varoitus: en usko, että pilaan keneltäkään nautinnon murustakaan, mutta sanon pari sanaa tapahtumista ennen loppuhuipennusta. Hyvisten on pysäytettävä pahikset, okei? Muuten tapahtuu hirveitä. Eräs hyvis sanoo: emme voi vain hyökätä pahisten päämajaan. Kapteeni Amerikka sanoo: voimmepas vain hyökätä. Enemmittä perusteluitta tai oivalluksitta hyvikset vain hyökkäävät. Menikö jotain minulta ohi?

Kuten Thor ja Lantern, Captain America tietää mitä tunteita ja tunnelmia tavoitella. Osa tavoitteista jopa saavutetaan. Kuoppaisessa kyydissä kehtaa tuulettaa ja jopa herkistyä. Toiminta on määrätietoista rymyämistä ja tyylikästä poseeraamista. Chris Evans on pökkelö, mikä on kelpo tulkinta Kapusta. Puhdasmielinen Kapu tulee näyttämään hyvältä hurmaavan Iron Manin ja könsikäs-Thorin rinnalla ensi kesän The Avengersissa. (Jos tahdot kypsemmät versiot hahmoista, lue Ultimates-sarjakuvat.) Kapteeni ei vehtaa brittilyylin kanssa kauempaa kuin Thor Natalie Portmanin, mutta tämä suhde on luonteva: tämä on sodanaikaista silmäpeliä rintavan erikoisagentin ja muskelit lahjaksi saaneen superneitsyen välillä. Se on sekunneista kiinni, ehtivätkö eversti Tommy Lee Jones ja professori Stanley Tucci tehdä vaikutuksen, mutta ehtivät he.

Vääränvärisestä muovailuvahasta tehty Skeletor alias Punakallo on leffakonnana pannukakku, kuten oli tohtori Doom. Hugo Weaving osaa ylinäytellä, mutta minuuteissa ei luoda kunnon natsia. Punakallo ennustaa, että tulevaisuudessa ei ole lippuja, joten Kapu sanoo, että ole sinä hiljaa. Kapu ja Kallo tappelevat siksikin, että Kallolla on kosminen kuutio, mutta henkilökohtaisuudet olivat tässä. Panoksia ei nosteta, jännitys ei tiivisty. Tarina kattaa usean vuoden, joten teemat hautaavat pienet hetket. 90% kohtauksista ja repliikeistä on lainattu suoraan ohuesta kliseiden vihkosesta, mikä ei auta elokuvaa tuntumaan tuoreelta ja ehyeltä. Joe Johnston on ohjannut yhden uransa parhaista töistä, mikä korostaa sitä, ettei hän ole kummoinen ohjaaja: muutama "ihan kiva" hetki voisi olla maan mainio, jos ohjaajalla olisi parempi maku.

Silti tunnen jonkinasteista rakkautta. Tämä on käypäinen oheistuote. Musikaalinumeron luritus soi tauotta päässäni ja palauttaa mieleen tyylikkäimmät kuvat ja osuvimmat repliikit. Niiden osuus on tarkemmin ajateltuna alle 10%, mutta useammin elokuva aidosti onnistuu, kuin tahattoman koomisesti mokaa. Olettaen, että The Avengers on sitä, mitä sen pitää olla kaikkien näiden esiosien jälkeen, kaikki tahtovat nähdä sen. Siinä tilanteessa tätä ja Thoria kehtaa suositella muillekin, kuin faneille.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa