On se jännää, jos näyttelijät pysyvät mukana loppuun saakka, tuumin villin tehosteseikkailun Salaisuuksien kammion jälkeen. Sitä en odottanut, että lapsitähdet puhkeaisivat kukkaan, ja turvonnut ja meluisa sarja kehittyisi intiimiksi kertomukseksi, joka liikuttaa kyyneliin surun ja ilon hetkillä. Se olisi mieletöntä, jos mukana olisi yhä mielikuvitustakin, tuumin episodin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows, part 2) jälkeen.

Kuoleman varjelukset, osa 1 oli hahmovetoista hidastelua kirjan hengessä. Rakastin sitä. Olisi väärin sanoa, ettei ohjaaja David Yates osaa kunnioittaa osaan 2 jätettyjä spektaakkelimaisia piirteitä, sillä ne eivät häntä kiinnosta - hän on näin sanonutkin. Hän antaa oman, määrätietoisen ja liikuttavan tulkintansa tarinasta. Kun Voldemort valmistautuu hyökkäämään Tylypahkaan, useimmat piirityksistä kertovat sotaelokuvat kadehtivat velhokoulun käytävillä leijuvaa ilmapiiriä. Ystävämme odottavat kuolemaansa henkien nöyryyttä ja uhoa. Voldemort on pahin ja tuhmin konnapahis! Viime osan lopussa hän sai omakseen supersauvan! Voldis ei valitettavasti tee muuta, kuin nauraa vakuuttavan ilkeästi silloin, kun joku ei ole tuhoamassa hänen sielunsa palasia.

Viis siitä, mitä mielikuvitusta kiihottavassa painotuotteessa tapahtuu. Elokuvassa, joka on (heikosti) käännetty kolmiulotteiseksi, Voldemortin soisi tekevän jotakin sokaisevaa. Yatesin Feeniksin killassa Voldemort hönkäisi ulos tulikäärmeen ja Dumbledore tylytti vangitsemalla hänet vesipalloon! Tämä ei ollut yhtä legendaarinen taistelu kuin vaikkapa Merlinin ja Matami Mimmin kohtaaminen – mutta tämä näytti komealta, tämä totisesti oli velhojen välienselvittelyä. Yatesin Kuoleman varjelukset ei ole Peter Jacksonin Kuninkaan paluu, vaikka se voisi olla. Sen sijaan, että elokuva louhisi ja tulkitsisi kirjailija J.K Rowlingin materiaalia ja tekisi viimeisestä taistelusta elokuvataiteen juhlaa, se päinvastoin jättää käyttämättä lukuisia kirjan elokuvamaisista piirteistä.

Muutama sielunpalanen on löytämättä. Yksi on talletettu pankkiin. Elokuvapari selvästikin tahtoo toimia siten, että osassa 1 kolutaan maailmaa ja osa 2 päättelee saagan. Tämä ei ole Rowlingin idea. Pankkiryöstö tapahtuu romaanin loppupuolella, joten se valitettavasti löytyy elokuvasta 2, vaikka se olisi toiminut osan 1 loogisena huipentumana. Kun huipentuma aloittaa elokuvan, sen sopiikin olla lyhyt ja napakka tuokio vain, eikä suuri voitto kovien ponnistelujen jälkeen. Tämä oli minulle suurin pettymys.

Elokuvassa ei nähdäkseni ole heikkoja hetkiä, olisin vain toivonut enemmän. Siitä en mene takuuseen, että elokuvien tahtiin tarinaa seuraava ymmärtää touhusta paljoa. Tylypahkan taistelu on kohtaaminen, jossa pahat velhot ja örkit yrittävät murtautua sisälle, ennen kuin Harry tuhoaa Voldemortin etäpesäkkeet. Valon puolella pelaavat pistävät hanttiin. Muutama sivunaama ehtii vielä muistuttaa, miksi vähäisinkiin rooleihin kannatti kiinnittää sielukkaita brittejä. Tunteet ovat pinnassa. Jopa Voldemort herättää empatiaa yrittäessään löytää sisäisen pahaherransa vastoinkäymisten keskellä. Suuria paljastuksia on jäljellä.

Tehosteita ja huippukohtia löytyy entiseen malliin, eli enemmän kuin viime leffasta. Lohikäärmeellä ratsastetaan, elävää liekkimerta pötkitään pakoon, joo jee. Yhtä kaikki, tämä on kahdeksanosaisen fantasiasaagan, tämä on kaikkien aikojen tuottoisimman elokuvasarjan päätösosa. Legolas ei kaada olifanttia, taivas ei räjähdä Smithin lyödessä Neoa, eeppinen soitanta ei säestä jedien kaksintaistelua laavavirrassa, edes kahden edellisen Narnian loppuhuipennuksia ei haasteta. Tämän pitäisi olla elokuva, joka räjäyttää tajuntasi, jos vuosikymmen sitten huvituit elävistä maalauksista ja pakoon pötkivistä suklaasammakoista.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa