The Republic Of Desire: Tower
The Republic Of Desire jättää kolmannella kokopitkällään jäähyväisiä industrial-juurilleen. Vielä edellisen REALpolitikin kohdalla industrial antoi vahvan lisän bändin levottoman aggressiiviselle ulostukselle. Tower-albumilla kokoonpano ottaa selkeämmin suuntaa black metallin suuntaan. Tosin kokoonpano ei edelleenkään hirtä itseään yhden genren sätkynukeksi, viisuista löytyy sattumia huomattavasti rikkaampaan aggressiovyörytykseen kuin pelkästään mustan metallin orkestereilla. Äärimetalli lienee paras määritelmä. Syntikoilla luodaan edelleen vahvoja tunnelmia ja vauhtisokeus ei hämärrä päämäärää - The Republic Of Desire on tinkimätön pimeän puolen irvistys.
Vanha neuvo on hyvä myös Tower-albumin kohdalla - kuuntele liian kovaa riittävän usean toistokerran saattelemana. Orkesterin suvereenisti hallitsema synkkä metallivyörytys tarjoaa runsaasti valtavirran suuntaan keskisormea osoittavaa puhdasta kaaosteoriaa - siitä huolimatta soundiosaston lihaksikas ulosanti on selkeää ja pirun terävää. Kiekon painostavinta kitaramellakkaa löytyy Cleansing ja War Drum -siivujen kohdalta. Viimeksi mainittu aloitetaan tyylikkäällä syntikkaintrolla, itse biisi etenee hyvinkin hektisissä tunnelmissa.
Jos vertailua haluaa heittää, Medeian ensimmäinen kokopitkä on hyvä tuoda esille. The Republic Of Desire tekee musiikkiaan kuitenkin niin omaehtoisesti, ettei bändille voi povata suurten väkijoukkojen suitsuttamaa menestystä. Genrerajoista piittaamaton asenne lasketaan orkesterin ehdottomaksi vahvuudeksi. Industrial-kauden muistumina syntikkafiilistelyt toimivat maittavasti. Vokalisti Kalle Lindbergin puhina on yksioikoista mutta tehokasta. Soittotyöskentelystä ei tarvitse etsiä heikkoja lenkkejä. The Republic Of Desiren "heikkoudeksi" voi laskea materiaalin täysipainoisen armottomuuden, joka ei anna kuulijalle helppoja hetkiä tai kevennyksiä. Mättöhelvettiä riittää eikä nyrkin iskukerroin osoita hyytymisen merkkejä.
Vanha neuvo on hyvä myös Tower-albumin kohdalla - kuuntele liian kovaa riittävän usean toistokerran saattelemana. Orkesterin suvereenisti hallitsema synkkä metallivyörytys tarjoaa runsaasti valtavirran suuntaan keskisormea osoittavaa puhdasta kaaosteoriaa - siitä huolimatta soundiosaston lihaksikas ulosanti on selkeää ja pirun terävää. Kiekon painostavinta kitaramellakkaa löytyy Cleansing ja War Drum -siivujen kohdalta. Viimeksi mainittu aloitetaan tyylikkäällä syntikkaintrolla, itse biisi etenee hyvinkin hektisissä tunnelmissa.
Jos vertailua haluaa heittää, Medeian ensimmäinen kokopitkä on hyvä tuoda esille. The Republic Of Desire tekee musiikkiaan kuitenkin niin omaehtoisesti, ettei bändille voi povata suurten väkijoukkojen suitsuttamaa menestystä. Genrerajoista piittaamaton asenne lasketaan orkesterin ehdottomaksi vahvuudeksi. Industrial-kauden muistumina syntikkafiilistelyt toimivat maittavasti. Vokalisti Kalle Lindbergin puhina on yksioikoista mutta tehokasta. Soittotyöskentelystä ei tarvitse etsiä heikkoja lenkkejä. The Republic Of Desiren "heikkoudeksi" voi laskea materiaalin täysipainoisen armottomuuden, joka ei anna kuulijalle helppoja hetkiä tai kevennyksiä. Mättöhelvettiä riittää eikä nyrkin iskukerroin osoita hyytymisen merkkejä.
Keskustelut (1 viestiä)
28.06.2011 klo 22.44
Kirjoita kommentti