Nauttikaa vain viinaa, lapset, ja vahtikaa kaverin lasia. Psykedeelistä huumeleffaa Enter the Void (Soudain le vide) ei arvostella Johannes Suunkostuttajan päivän aattona kaksimielisestä, vaan yksinkertaisesta syystä. Yksi viime vuosien puhutuimmista elokuvista jäi V2.fi:n kriitikolta väliin, ja juhannusviikolla teattereissa on hiljaista.


Universumi on reilu, jos kuoleva saa nähdä miten tuli elettyä, ja kummitella maisemissa sen verran, että selviää, itkevätkö tuttavat vai nauravatko ne perkeleet. Kohuttu, palvottu ja vihattu Enter the Void kertoo huumeveikon viimeisestä happotripistä. Kohuun nähden elokuva on yksinkertainen. Heti aluksi päähenkilö Oscar hourii aineissa ja kupsahtaa, jotta hänen elämäntarinansa olisi kiinnostavampi. Takaumassa kerronta voi olla taiteellista ja outoa loogisesti: seksikkäästä tissistä voidaan siirtyä kuvaan mamman tissistä, kaikki on vain muisteloa ja mielleyhtymiä. Takauman jälkeen Oscarin sielu lähtee vaellukselle. Käytännössä ohjaaja vetäisee henkeen enemmän kuin laki sallii, kytkee itsensä ja kameran nosturiin, ja lähtee lentämään.

Oscarilla on sisko, Linda. He jäivät nuorina orvoiksi ja ajautuivat eri tahoille. Oscar päätyi Tokioon huumediileriksi. Kun hänellä on varaa ostaa siskolle lentolippu, he ovat jälleen hyvin, hyvin läheisiä. Ennen Oscarin kuolemaa partainen sivuhahmo selittää, että elokuvan voi tulkita kahdella tapaa. Toinen tapa on melko selkeästi väärä, mutta sitäkin muistetaan myöhemmin tukea jekkuilun merkeissä. Oikea tapa – tämä on vain mielipide – tekee elokuvasta kiehtovan ja omaperäisen, mutta yllätyksettömän.

Joko tämä surrealistinen taidepommi yrittääkin olla selkeä, tai sitten olen nähnyt jo kaiken, sillä arvasin loppuratkaisun kaksi tuntia ennen kuin se tapahtui. Muistellaan vertailun vuoksi klassikkoa Avaruusseikkailu 2001, jonka inspiroima Enter the Void on. Ensimmäisessä vaiheessa apinat mesoavat mustan monumentin ympärillä. Kuka arvasi tämän perusteella, mihin matka vie? Kuka osasi yhden katselukerran jälkeen sanoa, mitä hän tarkalleen ottaen näki? En ainakaan minä. Enter the Void on lyönyt korttinsa pöytään viimeistään puolivälissä lukuunottamatta muutamia jäljellä olevia visuaalisia temppuja.

Temput tulee ottaa lukuun. Enter the Void on elokuvaharrastajan kamaa: ihan kunnon shittiä, beibi. Kuvasto on pääsääntöisesti lumoavaa. Sulavat, usein mahdottomat, eli tietokonegrafiikalla avustetut kamera-ajot vakuuttavat. Vilkkuvat neonvalot eivät silmää helli, eikä ole tarkoituskaan, sillä tämän tason taidetöötissä katsojaa pyritään kiduttamaankin. Elokuvaa kelpaa usein vain tuijottaa. Sekin on kiehtovaa ja piristävän persoonallista, miten ohjaaja on itseään rajoittanut. Oscarin vaiheet on eri tavoin kuvattu. Aluksi näkökulma on hänen omansa silmänräpäytyksiä myöten. Muistelmissa kamera pysyy hänen selkänsä takana. Leijumiskohtauksissa viipyillään katonrajassa tai katulamppujen yläpuolella. Keinot etäännyttävät, ja rajoittavat suunnattomasti sitä, mitä näyttelijät voivat tehdä, eikä tämä suinkaan ollut kritiikkiä, vaan kehu. Tyylit palvelevat tunnelmaa. Tarinankerronta on moitteettoman jouhevaa silloin, kun leffa ei hidastele tahallaan.

Enter the Void on varmasti sitä mitä ohjaaja tahtoo, mutta ohjaajan makua voidaan kritisoida. Kamera-ajojen ilmaisuvoimaa syövät saumat. Jos kuvakulma on ylhäällä, ja kamera liikkuu nopeasti usean huoneen läpi, ruutu välähtää mustana tämän tuosta. Erityisen vakuuttunut en ollut siitäkään, että leijumisen aikana kamera zoomailee hitaasti ties mihin kynttelikköihin ennen kuin vaihdamme kohtausta. Tällainen siirtymä ei ole taitava, näyttävä, eikä taatusti puhutteleva. Toisinaan elokuva esittää silkkaa kaleidoskooppikuvaa, mikä on tasan yhtä mielenkiintoista kuin näytönsäästäjän tuijottaminen. Ohjaajalla on kuulemma huumeista kokemusta. Kenties hän on tripeilleen uskollinen, mutta kiltti kokematon katsoja toivoisi, että herra ammentaisi kokemuksista inspiraatiota, eikä yrittäisi toistaa niitä.

Ohjaaja, Gaspar Noé, on huippulahjakas visionääri, jonka pitäisi napsauttaa Caps Lock pois päältä päästään. Tunteet ja tunnelmat ovat Noélle yksi vahva osa-alue, millä tarkoitan sitä, että jos Noé oksentaisi nykytaiteen museoon, lammikosta voisi tulkita, onko Noé bulimikko, vai yrittikö hän parantaa mielialaansa raivokänneillä. Noén edellinen työ, raiskausdraama Irréversible, oli niinkin tunteellinen leffa, että kun äijä oli raivoissaan, Noé ei heiluttanut kameraa, vaan potki sitä kuin jalkapalloa. Noé käytti Irréversiblessä ääniefektejä, joiden oli tarkoitus hermostuttaa katsojaa alitajuisesti. Enter the Voidissa hän käyttää epilepsiavaaran aiheuttavia vilkkuvärejä, koska "vilkkuminen saa ihmisen hallusinoimaan". Tämä on silkkaa pelleilyä. Jos elokuva "vaikuttaa" minuun, minä suljen silmät tai työnnän sormet korviin. Jos Noé on kiinnostunut katsojan reaktiosta, hänen tulisi ajatella, missä vaiheessa elokuva lähinnä toistaa itseään, jos katsoja ei ole vetänyt mitään paukkumaissia ihmeempää.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa