Alex vie turhapuroilta naiset. Lakanoiden välissä kaikkien kaksilahkeisten vihollinen ei pelehdi, vaan hän päättää suhteet hienovaraisesti heti, kun tytöt ovat ymmärtäneet, että he ansaitsevat jotakin parempaa. Ehkeivät kaikki tytöt ansaitse? Pötyä, Alex viettelee vain prinsessoja, joiden rakastavat lähimmäiset maksoivat työstä omaisuuden. Eettisenä ammattilaisena Alex kieltäytyy rikkomasta toimivia parisuhteita. Tai no jaa. Kun velkojat uhkaavat mukiloida hänet sairaalakuntoon, hän lupaa vietellä rikkaan tytön, joka valmistautuu naimaan herra täydellisen. Hyi, Alex.

Mitäs sitten? Alex rakastuu tyttöön, ja se tyttö häneen? Unelmien prinssillä on synkkä puoli, tai sitten se on tylsä nyhverö? Se on ongelma, että Alex valehtelee tytölle pitkin leffaa, mutta lopussa asia sovitaan, kunhan joku hahmo kiirehtii johonkin kohteeseen? Nämä eivät olleet juonipaljastuksia, vaan arvauksia.

L'arnacœur (suomeksi Heartbreaker) on suunnilleen tuollainen elokuva. Romanttinen veijarikomedia kulkee sujuvasti ennen muuta sen veijarimaisuuden ansiosta. Viettelyt ovat hallittuja operaatioita. Apunaan Alexilla on tomera sisko ja siskon höynähtänyt mies. He tarjoavat taustatukea sulautuen maisemiin valeasuissa. Pikantisti rentun näköisenä hurmurina Alex voi näytellä maailman pelastavaa tohtoria, tai ihan vain viriiliä perusjätkää, mikä minkäkin tortun kostuttaa. Edes se tärkein lyyli ei epäile mitään, vaikka "uusi henkivartija" sattumalta on kiinnostunut kaikesta mistä hänkin. Nainen kuin nainen sulaa viimeistään, kun Alex näyttää herkän puolensa, eli rutistamalla rutistaa naamastaan pari kyyneltä. Kertomukset operaatioista ovat aina mielenkiintoisia, vai mitä?

Leffat eivät koskaan kerro omituisen ammattilaisen arjesta, vaan siitä, kun kaikki menee pieleen. Rakastuminen on kiva moka. Heartbreakerin ongelma on romanssin laihuus. Mikä tekee uudesta urakasta erikoisen muihin (montaasissa nähtyihin) verrattuna? Vaikkei uuden naisen mies ole luuseri, Alex tekee mitä tekee ja ennen pitkää se alkaa purra. Miksi Alex rakastuu? Uudella tytöllä on persoonallinen rako hampaiden välissä. Hän on kiva naaraspuolinen Homo Sapiens. Mitä muuta? Kuvittelisin, että kun Alex aikanaan iski poliisin näyttelemällä rikollista, myös se poliisitar kiukkuli hieman ennen lämpenemistä.

Päähenkilöt tulevat juttuun ja se on kivaa, mutta romanttisen komedian pitäisi olla romanttinenkin. Oikeasti romanttinen. Edes kuvakerronta ei alleviivaa tärkeitä hetkiä. Kerran yöllä Alex tuijottaa pari sekuntia asiakkaan pyllyä. Silloinko hän rakastuu? Vai vasta sitten, paljon myöhemmin, kun osapuolet suorittavat sarjan kliseisiä kosiomenoja, joiden jälkeen jopa Timo Soini ja Jyrki Katainen olisivat Romeo ja Julia, jos he selviäisivät maagisesta yöstä nauramatta. Romantiikka, lähinnä se puuttuu nykyajan romanttisista komedioista. Eivät vitsit ennenkään kummempia olleet.

Näyttelijöistä tykkäsin. Nättejä ovat Monacon maisemat. Hömppä on paikoin hitaanpuoleista, mutta pienet hyvän maun rajoja kokeilevat, tai muuten vain pirteät yllätykset pitävät hereillä. Piäähh. Miksi ihmisen täytyy turvautua mummonsa ikäisiin romanttisiin komedioihin, tai pelata yöllä Miinaharavaa Antti Tuiskua kuunnellen, jos hän tahtoo itkeä? Elokuvateatteri on elämyksiä varten. Ranskalainen Heartbreaker saapuu Suomeen, koska kyseessä on kehuttu kansainvälinen yllätyshitti, josta tehdään myös amerikkalainen versio, mutta ei leffa elämys ole, vaan ajanvietettä. C'est des conneries.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa