Joo, Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla oli epäonnistuminen. Viihdearvoa ajatellen ongelmia oli mielestäni vain yksi. Mustekalapartainen demoni, joka aiemmin pimputteli pianoa pimeässä, käveli päivänvalossa kuin Roger Rabbit. Fantasia menetti fantastisuutensa. Juonikin oli typerä, mutta jos muistetaan, että yleensä näissä vain etsitään asioita, näen kyllä arvoa pettämisorgioissa maustettuna pahimmin petetyn pettäjän pelastusoperaatiolla. Neljännen osan Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides) käsikirjoitus valmistui ennen kuvauksia! Tämä ihme tekee uutuudesta sarjan hallituimman ja kuivimman jatko-osan.

Sekalaisella seurakunnalla on Nuoruuden lähde kiikarissa. Protestanttinen Englanti ja katolinen Espanja luulevat kilpailevansa keskenään. Merirosvot Jack Sparrow (Johnny Depp), Barbossa (Geoffrey Rush), Mustaparta (Ian McShane) ja Angelica (Penélope Cruz) huijaavat kaikkia ja kenties itseäänkin. Sparrow lähinnä roikkuu mukana, mutta muita motivoivat kosto, kohtalon huijaaminen ja sielun pelastus. Mustaparta on kidnapannut muuten vain lähetyssaarnaajan (Sam Claflin), jotta mukana olisi edes yksi hahmo, joka ei kuulu hirteen. Uskonnolliset jorinat pitkin matkaa kalahtavat onttouttaan, mikä kiusallisesti palauttaa mieleen sisällökkäämmän meriseikkailun Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin.

Saarnaajan toisella, melko sympaattisella sivujuonella koetetaan paikata se vuoto, ettei Sparrow ole koskaan ollut päähenkilö. Karibian Andy McCoy tahtoo laivan ja lähteen, muttei hän mitään aikaan saa, paitsi vahingossa. Leffa alkaa Chaplinin kulkurikomedioiden kuivana piraattiversiona, kunnes sivujuonia on alustettu. Ylipitkän reissun tavoittaessa seikkailun hengen, erinomaiset näyttelijät pitävät henkeä vaivatta yllä. Depp tekee oikein rajoittamalla ylinäyttelyä: pelkäsin turhaan, että etualalle nostettuna Sparrow rupeaisi jo rasittamaan. Uudet naamat McShane ja Cruz ovat vakuuttavia housuissa, jotka heille isolla rahalla räätälöitiin ikimuistoisten kohtausten sijaan.

Sitä kuulemma tarkkaan harkittiin, vetääkö osa 4 överit (muistaakseni puhetta oli steampunk-elementeistä), vai onko fiksumpaa pakittaa. Pakkia on otettu. Esimerkiksi zombiepiraatit ovat kuin kummituspiraatteja, mutta ne eivät tee mitään, eikä niihin ole erikoistehosteita uhrattu. Uusi ohjaaja Rob Marshall tunnetaan pukudraamasta ja kahdesta rouvia kosiskelevasta musikaalista. Tavallaan Marshall pudottaa pallon, sillä villin vekkulin Gore Verbinskin huippuhetkille kelpasi hihitellä jälkikäteenkin. Hitaus kuitenkin on heikoin piirre hillityssä, ammattitaitoisessa tuotteessa. 3D-kameroiden taltioima luonteva syvyysvaikutelma ei ole ainoa syy, miksi elokuva näyttää - ja tuntuu - tasapainoisemmalta kuin kilpaileva kesäleffa Thor. Mitään erikoista Vierailla vesillä ei ole. Jos Pirates of the Caribbean: Muuta kuin rommia pullossa on, se on kahdella lauseella kerrottu, mitä nelosen väliin jättänyt menetti.

Dialogissa on yritystä. Sparrowilla on hetkensä. Muutama maagisempi kohtaus on tyylikäs; ehkä jopa 3D-lipun väärti. Jos kolmonen viihdytti, viihdyttää nelonenkin. Lahjomaton takapuoleni puutui, minkä mainitsen toisinaan ollessani kahden vaiheilla. Särmä on kateissa. Edellisistä osista voidaan poimia yksityiskohtia, joille uutuus ei osaa antaa vastinetta: ikuinen elävä kuolema, haarukka tekosilmässä, nuoren pojan hirttäminen. Nämä ovat vain yksityiskohtia, mutta jos vilpittömästi yrittävä ohjaaja voi johonkin vaikuttaa isossa tuotannossa, niin yksityiskohtiin. Verbinskillä oli särmää. Hänen trilogiansa heitti kankaalle kaiken, minkä tekijät suinkin - lennossa - keksivät. Vierailla vesillä ottaa varman päälle, onnistuu tässä, eikä ansaitse erityistä suitsutusta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa