Perähikiälle pippaloimaan lähtevät teinit eivät palaa elossa kotiin: näin ei ole kuunaan käynyt, eikä tule käymään. Tapaus Tucker & Dale vs Evil esittelee ryhmän harvinaisen fiksuja tulevaisuuden toivoja. Kun nämä collegepennut näkevät juntin viikatteen kanssa, he tietävät missä mennään. Kun he menettävät yhden ryhmästään, he eivät jatkossa harhaile yksinään, vaan he pitävät yhtä ja miettivät miten toimia. Yhden pienen virheen he tekevät. Dale ja Tucker ovat karuja, kärpäsensyömiä juntteja, mutta he itseasiassa ovat mukavia jannuja, kunhan heihin tutustuu. Pojat ovat pöheikössä lomailemassa, jos kalaa vaikka tulisi. Teinit ovat niin peloissaan, että he onnistuvat tappamaan itse itsensä muun muassa juoksemalla terävään risuun ja syöksymällä oksasilppuriin.

Jos asetelma ei puhuttele, elokuvaa on turha katsoa, onhan asetelma silkkaa neroutta. Toteutus on riittävän asiallista, jottei idea mene pilalle. Kuten tiedämme, viimeistään 80-luvulta lähtien sarjamurhaajafilmien ydinkohderyhmä on hurrannut tappajille. Halvalla tehtyjen jatko-osien jatko-osien uhrit tapaavat olla ärsyttäviä kakaroita, joiden tehtävä on huutaa, päihtyä, vilauttaa ihoa ja kuolla. Murhaaja on rumilus, joka ei saa, joten hänellä kilahtaa, kun hän on aikansa pusikossa runksuttanut. Tucker & Dale vs Evil on inhimillinen, tervehenkinen mukaelma näistä rutiineista; kuin soijanakki. Näitä mörököllejä saa ja pitää kannustaa, näitä teinejä saa inhota. Katsoja saa olla aika ihana, jos hän potee moraalista krapulaa hihiteltyään itseaiheutetuille kuolemille.

Innokkain lajityypin ystävä johon olen törmännyt on menevä panomies, joten olisi väärin väittää, että tappajia kannustavat lähinnä sellaiset karut röllit kuin allekirjoittanut. Jotakin nerokasta on kuitenkin siinäkin, että tällä kertaa pusikon peikkoa lykästää. Dale on ylipainoinen ja parrakas banjomusiikin ystävä, joka on koomisesti yksinkertainen, muttei niin raivostuttavan typerä, etteikö hänestä voisi tykätä. Hän ja Tucker pelastavat blondin, joka tippui lampeen heitä säikähdettyään. Toivuttuaan blondi oppii nopsaan, että Dalella on hyvä sydän, joten leffasta kehkeytyisi herttainen romanttinen komedia, ellei veri alkaisi roiskua. Vaikka kieli on poskessa, esimerkiksi Tuckerin kannustava repliikki "et ole niin ruma kuin luulet" tulee ulos vilpittömän hyväntahtoisena.

Dale soittaisi poliisit. Kaksikon pekkapuupäämäisinä aivoina Tucker aivan oikein hoksaa, etteivät kytät sitä niele, että ryhmä teinejä ryntäsi tontille itsemurhailemaan. Osapuolet yrittävät pelastaa blondin toiselta osapuolelta. Varsinaiseksi pahikseksi profiloituu nilkkiteini, joka suorastaan intoilee tilaisuudesta sotia juntteja vastaan. Kauhu tai jännitys on kauhua tai jännitystä komediassakin, kun katsoja on uhrien puolella. Valmiiksi nauretussa Mr. Beanissa yleisö huokaisee empaattisesti, jos Beanille käy köpelösti. Vastaavasti useimmat katsojat varmasti toivovat, että Tucker ja Dale selviävät hengissä ja ilman linnatuomiota.

Kyseessä on pienen budjetin kanadalaiselokuva aloittelevilta tekijöiltä. Osa vitseistä on erinomaisesti ajoitettu, osa niistä ja tapoista jää latteiksi. Lähinnä Tyler Labinea (Dale) ja Alan Tudykia (Tucker) voidaan kutsua osaaviksi, viihdyttäväksi koomikoiksi. Jos Hollywood tarvitsee yhden karvaisen punkeron, Labine vaikuttaa lupaavalta herralta: säilökäämme Zach Galifinakis vaikka paskankeräyslaatikkoon. Näiltä elokuvilta ei koskaan kannata liikaa odottaa, mutta kun kauhuparodioista puhutaan, lähempänä tämä on modernia klassikkoa Shaun of the Dead kuin noloa munausten munausta Scream 4. Hyvällä idealla ja rennolla asenteella päästään pitkälle aina.