Joku saattaa muistaa Shia LaBeoufin Transformersin päähenkilönä, mutta vasta nyt Suomeen saapuu vauhdilla nousevan tähden yllätyshitiksi osoittautunut läpimurtoelokuva Paranoia. LaBeoufia on verrattu muun muassa nuoreen Tom Hanksiin. Paranoian perusteella olen valmis menemään liian pitkälle ja vetämään hatusta kortin James Dean: paitsi että LaBeoufin hahmo Paranoiassa on samansuuntainen kuin Deanin nuori kapinallinen, ovat molemmat näyttelijät onnistuneet tekemään keskinkertaisesti kirjoitetusta roolista jotain muistamisen arvoista silkalla ammattitaidolla ja karismalla.

Paranoia on perinnetietoinen eli kliseinen elokuva. Mies alkaa tarkkailla naapureitaan, koska ei pääse pois kotoaan - tyylilaji on jännäri ja kaikki tärkeät tapahtumat voi kerrotun perusteella arvata. Yksityiskohtiin jos mennään, on tämä mies tällä kertaa vasta 17-vuotias ja hän on kotiarestissa siksi, että viha maailmaa kohtaan isän kuoleman jälkeen on jo muutamaan kertaan riistäytynyt käsistä. Se rajoittava tekijä, jonka vuoksi hän ei voi täysipainoisesti vakoilla naapureistaan sitä, jolla tuntuu olevan kammottava salaisuus, on seurantalaite, joka kutsuu paikalle henkilökohtaisista syistä pottuuntuneen poliisin, jos päähenkilö poistuu kotipihastaan.

Saman tarinan on kertonut muun muassa Alfred Hitchcock Takaikkunassa, mikä on lopulta merkityksetöntä. Paranoia on erinomaisen viihdyttävä leffa; pari kelallista ammattitaidolla tuotettua hollywoodia, joka menee vaivattomammin kurkusta alas kuin sanat paukkumaissi tai hedelmälimonadi. Paranoia muistaa jännityksen ja kauhun tärkeimmän säännön, eli laittaa katsojat välittämään hahmoistaan, ennen kuin edes yrittää säikytellä. Keskinkertaisesti ohjattu jännitysmateriaali ja täysin kaavamaiset kauhuelementit toimivat juuri siksi, että rattohetkillään ja varsinkin alussaan elokuva on elämänmakuinen ja hyvin hauska. Allekirjoittaneen tavoin sali täynnä parikymppisiä nauroi aina, kun elokuva tahtoi katsojien nauravan.

LaBeouf näyttelee vilpittömästi ja ihailtavan vaivattomasti nuorta kapinallista Kalea, joka on sikolätissä asuva röyhkeä, laiska ja välinpitämätön synkistelijä, joka kotiarestin saatuaan harrastaa lähinnä roskaruokaa, Xbox Liveä ja naapurin tytön peräsimen kiikarointia. Kale on tästä huolimatta sen verran katu-uskottava kaveri, ettei useimmilla ole varaa häntä luuseriksi tuomita. Kovanaama kehtaa jopa myöntää rakastavansa äitiään (Carrie Anne-Moss) ilman, että kyseessä on koskettava loppuratkaisu. Kuinka usein jenkkileffat uskaltavat rakentaa jännityskohtauksiaan tällaisen suhteen päälle? Eivät usein.

Kliseitä kunnioittaen Kalen kyttäystiimiin kuuluu myös "vähän vajaa" paras kaveri (Aaron Yoo) ja pian myös se mainittu kuuma kinkku (Sarah Roemer). Kytättävää vanhaa miestä esittää hirtehisen hyytävästi David Morse. Morse jos kuka tietää näyttelevänsä hömpässä, jota D.J. Caruso tietää ohjaavansa. Carl Ellsworthin ja Christopher Landonin käsikirjoitustiimi on selvästi tuotannon heikoin lenkki, elleivät he sitten ole suoraan vastuussa kaikesta huumorista, jossa on improvisoinnin makua. Yksikin kunnollinen juonenkäänne tekisi Paranoiasta neljän tähden elokuvan, mutta niitä todella on turha odottaa. Paranoia tuskin kestää toista katselukertaa, mutta sitä ensimmäistä voi suositella iltapalaksi kaikille, jotka eivät kernaammin nuoleskele Kiasman vessanpönttökokoelmia.