Se, että kirjan voi kääntää elokuvaksi vain vesurilla karsien, ei ole pelottanut ohjaaja Claes Olssonia, joka on päättänyt tiivistää kaksi Lars Sundin Finlandia-ehdokkaaksi yltänyttä romaania yhdeksi kahden tunnin filmiksi. Colorado Avenue on vuosikymmeniä kattava eeppinen sukudraama, jossa historialliset tapahtumat 1900-luvun alun Suomessa luovat varjon ruotsinkielisen pohjanmaalaiskylän ylle, vaikka todelliset ongelmat piilevät ihmisissä itsessään. Juuri kun tilkkutäkkimäistä, kovalla kiireellä eteenpäin puskevaa kohtauskokoelmaa on valmis kutsumaan "kuin Timo Koivusalon ohjaamaksi", tempaa elokuva salakavalasti mukaansa. Colorado Avenue on kuin maalaus, jota pitää tuijottaa tarpeeksi kauan ymmärtääkseen yskän.

Entinen piikalikka Hanna Östman (Birthe Wingren) palaa Yhdysvaltain Coloradosta kotikyläänsä pää pystyssä vauraana naisena. Määrätietoinen emäntä ostaa maata ja pistää pystyyn sekatavarakaupan, joka tulee tarpeeseen. Uusrikkaan yksinhuoltajaäidin aloilleen asettuminen ei silti ole sen mutkattomampaa, kuin kyläläisten asenteet tämän isättömiin lapsiin tai noitatohtoria hitusen salonkikelpoisempaan äitiin. Dollarhoralle löytyy ymmärtäjä vauraasta kunnallispoliitikosta Johanneksesta (Nicke Lignell). Samankokoisissa taloissa nykyään asuvia nuoruudenrakastettuja ei aikanaan erottanut niinkään valtameri kuin Hannan juuret.

Näistä lähtökohdista tarina kulkee pitkälle eteenpäin ja takautumien kautta taakse. Hannan ja Johanneksen ohella tärkeä hahmo on Hannan poika Otto (Peter Kanerva), joka kieltolain aikaan vähentää äitinsä elinvuosia tekemällä nimestään enteen pirtulastin takavarikoituaan. Juuri viinantrokauksen alkaessa (villi arvaus: kirjan Colorado Avenue vaihtuessa kirjaan Puodinpitäjän poika?) elokuva löytää toimivan rytmin. Suurin puute myöhemmissäkin vaiheissa, mutta erityisesti alussa on suunnaton hoppu, jonka vuoksi harvaa dramaattista tapahtumaa ehditään pohjustaa, tai käsitellä kunnolla edes huipentumissa. Kahdesta tunnista jälkimmäisen etu on se, että irrallisilta tuntuneet sivujuonet saavat syvemmän merkityksen päähenkilöiden draaman kaaressa.

Varsinkin päärooleissa nähdään hyvää näyttelijäntyötä. Birthe Wingren Hannana vakuuttaa silloinkin, kun muu elokuva ei: vahvassa, vain omaan ylpeyteensä kompastuvassa naisessa on enemmän syvyyttä kuin on tarpeen kärjistää. Peter Kanerva puolestaan on karismaattinen Ottona, poliiseja suoraselkäisemmän oloisena salakuljettajana. Nicke Lignellin tehtävä Johanneksena on näyttää olevan kaikesta vähän pihalla, mistä mukavan tuntuinen mies suoriutuu kelvollisesti, lopussa koskettavastikin. "Nuorena" miehenä takautumissa Lignell ei vakuuta. Kokonaan väärään elokuvaan on eksynyt stand up –koomikko André Wickström, joka on tällä kertaa tahattoman koominen.

Colorado Avenuella on puutteensa, mutta jälkimaku on hyvä. Muutamaa budjetti- tai muista syistä tökeröksi lipsahtavaa kohtausta lukuun ottamatta elokuva on kaunista katsottavaa, ajan ja paikan ollessa käsinkosketeltavia. Siitä ei pääse mihinkään, että leikkausvaiheessa jokin on mättänyt: tunnelmointiin on aikaa vain vähän, vaikka mukaan on lipsahtanut turhiakin kohtauksia. Hätiköinnin kritisoinnista huolimatta on ihailtava, kuinka ehyen kuvan elokuva ehtii kahdessa tunnissa laajoista kokonaisuuksista maalata. Teemaksi muotoutuu vanhempien ja lasten ristiriitaiset suhteet ja anteeksiannon tärkeys.