Black Swan
| Ensi-ilta: | 04.03.2011 |
| Genre: | Draama, Kauhu, Trilleri |
| Ikäraja: | 15 |
 |
Darren Aronofsky on löytänyt itsensä. Emme saa ohjaajaa, joka hämmensi The Fountainilla ja liikutti The Wrestlerillä, vaan Unelmien sielunmessun tirehtöörin, joka menee ihon alle vääntääkseen nänneistä. Tšaikovskin muokattu pauhumusiikki maailailee tunnemaailman häiriöitä. Hallusinaatiot ovat viedä todellisuudentajun katsojaltakin. Kameramies valssaa kuin ensi kertaa siidereissä - "mulla on ihmeellinen olo". Black Swan on omanlaistaan tajunnanvirtaa. Seiso olohuoneessa. Nouse päkiöillesi. Levitä kädet. Ala räpsytellä ja laukata ja hoilottaa "BAA BAA BAB BAB BAA". Vastaavalla aamujumpalla Aronofsky on päivänsä aloittanut.
Baletissakin tarina kerrotaan äänellä ja liikkeellä, joten helppo tyyliä on kiitellä. Niin tai näin, aggressiivinen melodramaattisuus on ihailtavaa röyhkeyttä miltä tahansa elokuvalta, jossa päähenkilöllä on tämäntasoisia ongelmia. Sekin on hienovaraisuuden muoto, kun kieppuva kamera tallentaa ikään kuin vahingossa kuva-alan reunalle jotakin, mikä jää kummittelemaan alitajuntaan. Kiitos toteutuksen, Ninan selkeät harhat ja yhtälailla arkisemmat kärsimykset riisuvat turvallisuuden tunteesta. Riisumisesta useimmat kauhuleffat voivat vain haaveilla. Otetaan mahdollisimman arkinen esimerkki.
Alkupuolella Ninaa mopotetaan. Jos elokuva tahtoo shokeerata, kiusa voisi olla vaikkapa eläimen raato pukukaapissa – hui! Black Swan shokeeraa yhdellä sanalla. Yksinkertaisesti. Jos tulet kotiisi ja oveesi on maalattu vaikkapa että "Kuole", yksi sana todennäköisesti kouraisee syvältä, ellet ole joku Whatever Rambo. Elokuvahahmot kokevat vastaavaa koko ajan. Tämä harvemmin tekee vaikutuksen. Se, miten hetki on kuvattu, ja se, miten väkevästi Portman hahmonsa haurautta ja tuskaa tulkitsee, antaa kohtaukselle mahdikasta kouraisuvoimaa. Ei ole montaa ohjaajaa, joilla on taitoa ja intohimoa tehdä kunniaa näinkään helposti ymmärrettävälle hädälle. Tuskin on viittä ohjaajaa, joiden töissä villisti heiluva käsivarakuvaus tuntuu yhtä hallitulta, kuin raiteilla liikkuva kamera suurtuotannossa.
Tulkinnanvaraista ei ole se, onko Nina sekoamassa, vaan yksityiskohdat. Jos Aronofsky ohjauksellaan yllättääkin, käsikirjoituksen ansiot ovat muualla kuin yllätyksissä. Baletti on sorron muoto sillä perustelulla, että sille on uhrattava paljon jo iässä, jolloin huoltajat tekevät päätökset. Kuten The Wrestlerissä, oikea laji on valittu oikeaa tarinaa palvelemaan. Ninalla on epäterve suhde vartaloonsa, työkaluunsa. Seksuaalisuuden suhteen hän on jumissa. Tietoisesti hän ei ruhoaan rankaise, mutta tuskin hän edes on itsetietoinen. Sanaa sisarteos käytetään harvoin oikein, mutta The Wrestlerin sisar Black Swan on. Kunnianhimo tekee naiiville ja hysteeriselle tytölle lähinnä pahaa; väsähtänyt äijänkurppa on jo tuhonnut ruumiinsa taiteellaan. Mieli runoilee, kun The Wrestleriä muistelee Black Swanin nähtyään.
Kamera keskittyy Portmanin ylempään puoliskoon, mikä on asiallista huomioiden, että elokuvan tehtävä on luoda illuusio, eikä värvätä entistä lapsiorjaa siihen, missä näyttelijää tarvitaan. Portmanin fyysinen suoritus on vakuuttava, mutta aseista riisuva ilmeikkyys on suorituksen ydin. Nassua harvemmin edes saa tähän tahtiin vääntää. Hensley ja Cassell ovat vahvoja tarkkaan rajattuina hahmoina. Kummastakin vaativasta mutta määrätietoisesta persoonallisuudesta saattaisi olla Ninalle silkkaa hyötyä, mikäli hän olisi vahva itsekin. Rennolta hupakolta aina vaikuttava Kunis, ja hylättynä ja sekoilevana kykynä siviilissäkin tunnettu rakkaani Ryder pätevät niin nappiinsa osuvissa rooleissa, että epäilen Aronofskyn olevan huumorimies. Hänhän se keksi Mickey Rourkenkin unohdetuksi kehäraakiksi värvätä.
Black Swan on timantti puolivillaisessa pannumyssyssä. Meinasin sanoa, että vuoden 2010 kruununjalokivi, mutten näe kruunua.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (13 viestiä)
Rekisteröitynyt 04.01.2011
02.03.2011 klo 16.44
Rekisteröitynyt 04.01.2011
02.03.2011 klo 18.10
02.03.2011 klo 19.51 1
02.03.2011 klo 22.40 1
Tuntuu että tämä Black Swan hieman ryöstettiin Oscareissa, olisi ansainnut kyllä enemmän kuin yhden palkinnon.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
03.03.2011 klo 10.55 2
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
03.03.2011 klo 11.16
Kaikesta huolimatta leffa ei saanut meikää innostumaan baletista =D. Tšaikovskia kuuntelee kyl iha mielellää.
03.03.2011 klo 11.41
Rekisteröitynyt 19.03.2009
03.03.2011 klo 13.46
Hmm.. Peltonen uskoo, että kaikki balettitanssijat on pakotettu harjoittelemaan niin, että sitä voisi verrata lapsiorjuuteen?
Rekisteröitynyt 04.01.2011
03.03.2011 klo 18.20
"eikä värvätä entistä lapsiorjaa siihen, missä näyttelijää tarvitaan."
Hmm.. Peltonen uskoo, että kaikki balettitanssijat on pakotettu harjoittelemaan niin, että sitä voisi verrata lapsiorjuuteen?
Tai sitten uskoo että Natalie Portman oli lapsiorja koska ura alkoi 14 or so vuotiaana.
04.03.2011 klo 23.03 1
07.03.2011 klo 12.17 1
Loistava elokuva. Aronofskya kyvykäämpää ohjaajaa päähenkilön sielunmaiseman vangitsemisessa ei taida tällä hetkellä löytyä. Mielestäni elokuvan oveluus oli siinä, että juoni ja päähahmo olivat tavallaan hyvin kliseisiä, mutta niitä tarkasteltiin varsin epätavanomaisesta näkökulmasta, mikä sai ne tuntumaan hyvin omalaatuisilta. Kenellepä ei olisi tuttu tarina kiltistä tytöstä, joka aikuistumisen kynnyksellä ajautuu viettelysten teille ja saa kärsiä siitä seuraukset. Elokuva kuitenkin esitti nämä viettelykset mielestäni hyvin neutraalissa valossa ja tutki sen sijaan skenaariota, jossa ihminen ei suostu hyväksymään itseltään mitään täydellisyyskuvastaan poikkeavia heikkouksia. Samoin viattoman ja omistautuneen tytön karikatyyrissä mentiin syvemmälle, kuin mitä olen koskaan nähnyt, ja nämä periteisesti ihailtavina pidetyt ominaisuudet näyttäyityvätkin leffassa rajoittuneisuutena, alhaisena itsetuntona sekä sairaalloisena perfektionismina.
Esitänpä lyhyen oman tulkintani elokuvasta. Leffan keskeisin teema on selkeästi Ninan sisäinen konflikti hänen viattoman, puhtoisen - valkoisen - sekä heittäytymiseen, elämästä nauttimiseen ja epätäydellisyyteen kykenevän - mustan - puolensa välillä. Nina on koko ikänsä elänyt äitinsä tiukassa otteesa tämän "uhratessa elämänsä hänen vuokseen". Äiti pyrkii muokkaamaan hänestä ihanteidensa mukaisen ja korjaamaan hänessä omat virheensä, ja käyttää häikäilemättä valtaansa tyttäreensä antamatta Ninalle tilaa hengittää ja elää omaa elämäänsä. Tämän seurauksena Ninalle on kehittynyt heikko itsetunto ja äitistä hänen auktoriteettihahmonsa, jonka täydellisyyskuvan hän on omaksunut, kuten myös hänen pyrkimyksensä, että Nina itse olisi täydellinen. Samoin hänestä on myös tullut eräänlainen auktoriteettien orja, joka ei kapinoi vastaan eikä kyseenalaista, vaan alistuu osaansa.
Täydellisyyttä tavoitellessaan Nina ei hyväksy itseltään minkäänlaisia heikkouden tai moraalittomuuden piirteitä, vaikka sisimmässään tuntee vetoa niitä kohtaan. Hän ei alennu seksiin ohjaajansa kanssa, vaikka se saattaisi edistää hänen uraansa tanssijana, mutta meikkaa kuitenkin itsensä mahdollisimman viehättäväksi mennessään tämän puheille. Hän ei masturboi, koska hänen äitinsä ei ole koskaan opettanut hänelle, että seksuaalisuus on hyväksyttävä asia, mutta nauttii siitä kokeillessaan sitä. Hän huomauttaa Lilylle sisällä polttamisesta, koska se on vastoin sääntöjä, mutta vetää silti itse sauhut, koska se on jännittävää. Selvästi hän ei itse kuitenkaan säännöllisesti polta, juo, kuten myöskään käytä huumeita.
Kaikkien sisäisten halujensa tukahduttaminen saa aikaan Ninassa sen, että hän tietämättään raapii ja kynsii itseään, ja sen, että hän näkee hallusinaatioita vapautuneemmasta itsestään, joka täyttää noita mielihaluja estoitta. Lisäksi täydellisyyden tavoittelu on kehittänyt hänessä sairaalloisia oireita, kuten taipumuksen syömihäiriöisyyteen ja kleptomaniaan (hän varastaa tavaroita ihmisiltä, joita ihannoi, tullakseen itse täydellisemmäksi). Hän ei puhu ihannoimistaan ihmisistä heidän selkänsä takana edes seksuaalisen häirinnän tapauksessa, koska sellaisten asioiden tunnustaminen rikkoisi hänen täydellisyyskuvansa, jonka hän asettaa myös hänen ihannointinsa kohteilleen. Hän kuitenkin kokee niin voimakasta kateutta, että se muotoutuu hänen mielessään hallusinaatioiksi, kohdatessaan vertaisensa, joka näyttäyttyy hänen silmissään täydellisempänä kuin hän itse. Kateus itsessäänhän on hänelle epätäydellinen piirre, joten hän ei voi kokea sitä, vaan hänen täytyy paikata se kuvitelmalla siitä, että toinen tyttö yrittää ryöstää hänen paikkansa.
Alistuessaan auktoriteettien ja normien alle Ninalta on kadonnut käytännössä kyvykkyys toimia ilman ylempää tulevia määräyksiä. Hän pystyy itsekurinsa ansiosta täydelliseen tanssisuoritukseen, kun hänelle annetaan selkeät ohjeet seurattavaksi, muttei kykene lainkaan spontaaniuteen. Kun häneltä kysytään, haluaisiko hän olla joutsenkuningatar, hän vastaa: "Vain, jos haluat minun olevan." Hän myös pyytelee jatkuvasti anteeksi tekemisiään epäonnistuessaan noudattamaan ohjeita. Kaiken tämän syynä on hänen puutteellinen itsetuntonsa.
Se, mikä mielestäni lopulta repii Ninan kappaleiksi, on se, että mustan joutsenen rooli heiluttelee hänen nenänsä edessä ja vaatii häneltä vapaata, rentoutunutta, spontaania, elämänmakuista elämää - elämää, jonka hän haluaisi ja jossa hän olisi todellinen henkilö naruista ohjailtavan sätkynuken sijaan. Hänen sisimpäänsä pienestä pitäen syöpynyt "valkoinen joutsen" näkee tällaisen elämän kuitenkin epätäydellisenä eikä kykene hyväksymään aatetta siitä, että heikkoudetkin kuuluvat ihmisyyteen. Tämän seurauksena hän ei pysty enää hyväksymään itseään persoonansa jakautuessa, vaan mieluummin tappaa itsensä.
Tyylillisesti elokuva oli mielestäni niin ikään erinomainen. Aronofsky veti päähenkilönsä harhat juuri niin överiksi ja melodramaattisiksi kuin kuuluukin. Niille, jotka olisivat kiinnostuneita näkemään leffassa ylimääräisen balettikohtauksen, voin vain sanoa: koko leffan loppu on mielestäni balettia elokuvan muodossa.
Kaikesta paisuttelusta huolimatta kyseessä oli myös eräs ahdistavimmista näkemistäni elokuvistani pitkään aikaan. Hyvä esimerkki tästä on se, miten normaalina pelottelukikkana on totuttu elokuvissa näkemään, kun jostain alkaa vuotaa mystisesti verta. Vaan herran jestas miten kivasti se voikaan sydämestä siepata oikean ohjaajan käsissä, kun jostain ei enää vuodakaan mitään.
Jos jotain mahdollisia miinuksia tuli mieleen elokuvan aikana, niin sen rakenne oli siinä mielessä kehno, että pääpointin arvasi jo keskivaiheilla leffaa ja loppu olikin suurimmaksi osaksi sen syventämistä ja visuaalista maalailua. Yleensä varinaisen sanoman paljastaminen vasta lopussa on mielestäni rakenteellisesti tehokkaampi ratkaisu. Lisäksi minua hieman ihmetytti lopussa, kun
kaikki tuntuivat juhlivan näytöstä suurmenestyksenä alun kaatumisesta huolimatta. Toki voi kiistellä, että Ninan suoritus mustana joutsenena oli sen verran hyvä, ettei yhdellä virheellä ollut juuri väliä, mutta kyllä niin näkyvän möhläyksen kuvittelisi jäävän katsojista vähintään balettikriitikkojen mieleen.
Ehdottomasti erinomainen elokuva oli kuitenkin kyseessä, enkä osaa päättää, meneekö tämä viime vuoden leffoista jopa Social Networkin ylitse. Valkokankaalta katsottuna sanoisin kuitenkin, että täyden viiden tähden rykäisy.
08.03.2011 klo 11.56 1
Rekisteröitynyt 10.04.2007
20.03.2011 klo 22.11
Annan 4.0 tähteä 5:stä (eli King's Speech oli parempi).
EDIT: ^ Hienoa tulkintaa nimimerkiltä 'Hihhuli'. Itse en aina älyä kaikkea, vaan pää menee pyörälle, mutta tässä kaikki oli esitetty oikeinkin selvästi ja olin itsekin koko ajan kärryillä. Ajattelin koko juonen kulun myös juuri noin, kuten Hihhuli, paitsi noita ihan kaikkia yksityiskohtia en alkanut sen enempää miettimään. Mutta hieno tulkinta silti, kieltämättä.
*** SPOILEREITA ***
...
...
Kysymys: kun Nina astui lopussa sinne korokkeelle aikoessaan tehdä sen esitykseen kuuluvan hypyn, hänen mahastaan alkoi tosiaan näkymään se veri, mutta sitten kun häntä kuvattiin kauempaa, sieltä yleisön perspektiivistä, mahassa ei näkynytkään yhtään mitään jälkeä..? Aattelin että onko tää taas joku hallusinaatio, mut seuraavassa lähikuvassa se kyllä taas näky. Aika outoa. Vai katoinko vaan väärin...
Kirjoita kommentti