Jännäriä voi kannatella hyvä idea, tai ihan kiva idea. Jälkimmäiset voivat olla täyttä potaskaa, mutta koska maailmassa riittää katsojia televisiosarjoille, joissa kyttä, yksityisetsivä, mummo, saksalainen, ylikirurgi tai apina ratkaisee murhan per viikko, on näille ideoille huutava tarve. Jos olisi tympeä päivä, voisin itsekin kutsua "ihan kivaksi" ideaksi sitä, että Columbo tai Monk kohtaisi poikkeuksellisen älykkään miehen, jonka vaimon murhasta tuli totta ja joka kirjoittaa täyden tunnustuksen, mutta aikoo silti päästä kuin koira haudattuna - ei kun veräjästä. Kun hävittää todisteet kunnolla, ei tarvitse edes näytellä surullista. Tunnustuksestaankin saa kyseenalaisen, kunhan kertoo allekirjoittaneensa sen vaimon rakastaja-kytän vahtiessa taustalla... Katalaa.

Kuinka tästä "ihan kivasta" ideasta saa kolmen vartin jakson? Saksalainen mummo, apina ylikirurgina... Ei. Päähenkilö olkoon nuori syyttäjä (näytelköön häntä Oscar-ehdokas alkuvuodelta, Ryan Gosling), jolla on kokemusta tarpeeksi, vaan ei liikaa, jotta hänestä tulee uskottava vastustaja intellektuellille murhaajalle. Siinähän sitä riemua riittää, kun psykopaatti alkaa leikitellä juniorilla – hän, ihmeellinen insinööri, joka näkee heikkoudet niin lentokoneissa, ihmisissä kuin kanamunissakin! Tietenkin koska kutkuttava kissa ja hiiri –leikki on haaste käsikirjoittajalle, voi olla parasta vain laittaa lakimiehemme kävelemään toimettomana ja jossain välissä kuuntelemaan sitä jännää kanamunatarinaa. Viis siitä, että juonenkäänteet ovat vielä ennalta-arvattavampia kuin ovat epäuskottavia. Loppu.

Saisiko tuosta vielä venytettyä kahden tunnin elokuvan teatterilevitykseen? Todistetusti ei. Fracture – Murtumaton on yhtä kuin sen ihan kivan idean esittely ja reilut puolitoista tuntia täyttä Hollywood-tuubaa, kunnes se ainoa asia, mikä ei ole alusta asti selvä, paljastetaan. Täytemateriaali koostuu paitsi yhdestä katsojan älykkyyttä ja todellisuudentajua raa'asti aliarvioivasta "jännittävästä kohtauksesta", myös pinnallisista sivujuonista, jotka yrittävät tappaa katsojan tylsyyteen maalailemalla kukkopoikasyyttäjälle syviä tunteita ja sisäisiä konflikteja – joiden olemassaololla ei ole mitään merkitystä. Uuvuttavimpana kliseenä tämäkin herra päähenkilö olisi jo siirtynyt muualle (rahakkaalle yksityissektorille), ellei tämä viimeinen juttu olisi (yllätys!) paljastunut kinkkiseksi.

Kotimaisille kankaillemme tusinajännäri on eksynyt siksi, että Anthony Hopkinsille on maksettu miljoonia hieman Hannibal Lecteriä muistuttavan konnan roolista. Muutamissa (alkupuolelle sattuvissa) kohtauksissa Hopkins kieltämättä hehkuu infernaalista kataluutta, jossa on paljon tuttua, vaikka sir munankuoriskanneri onkin selvästi uusi, oma hahmonsa. Se vain tuppaa raivostuttamaan, miten pitkään elokuva kehtaa vihjailla, että tämä monimutkaisia härveleitä harrastuksenaan rakenteleva, karismaattinen, yli-inhimillinen herrasmies olisi keksinyt fiksummankin suunnitelman, jossa nerokkainta olisi lopulta se, miten yksinkertaiseksi se paljastuisi. Loppuratkaisua en paljasta, mutta sen sanon, että usko menisi järjestysvaltaan, jos joku oikeasti selviäisi murhasta näin mielikuvituksettomalla tempulla.

Fracture on pahimmanlaatuinen huono elokuva. Se on tuotettu kylmällä ammattitaidolla, eikä sisällä mitään niin huonoa, että edes huonous itsessään pääsisi viihdyttämään. Ohjaaja Gregory Hoblit osaa ottaa mallia lukemattomista samanlaisista elokuvista, muttei kykene luomaan sellaista vähäeleistä, pienistä asioista kumpuavaa tunnelmaa, joka on välttämätöntä kahdenkeskisessä mielten taistossa. Hopkinsissa tai Goslingissa ei ole mitään vikaa, minkä laittaisin heidän syykseen. Täydet puoli tähteä bonusta myönnän muutamalle miesten väliselle kohtaukselle. Ilman Hopkinsin ajoittaista pätemistä olisin saattanut jopa nukahtaa teatteriin – kirjaimellisesti, ei olisi ensimmäinen kerta. Fracture on uuvuttavampaa, puuduttavampaa katsottavaa kuin DVD-boksi Ylellä 20 vuotta tauotta pyörinyttä poliisisarjaa.