Miekkonen, jonka isä lähti miinan matkaan, saa luodin ohimoon järjettömässä ammuskelussa. Istumapaikka videovuokraamon kassana menee toipilasaikana. Ressukka koheltaa kodittomana, kunnes hän hoksaa kahden tutuksi tulleen asevalmistajan pitävän päämajaa lähistöllä. Kostoa ei tarvitse suunnitella yksin, sillä kuulapää sattumoisin värvätään ryhmään kaatopaikalla eläviä eksentrikkoja. Käärmenainen, elävä tykinkuula, keksijä, laskukone, keittäjä ja etninen vahvistus ovat lupaava kokoelma liittolaisia. Ranskalaisen komedian Micmacs koko nimi Micmacs à tire-larigot kääntyy kutakuinkin muotoon "tauottomat kepposet". Ohjaaja-kirjoittaja Jean-Pierre Jeunet taitaa kepposet, mutta yleensäkin, kun 80 minuutin leffa venähtää 100-minuuttiseksi, tauottomuus voisi olla tauottomampaakin.

Ranskaa en osaa, mutta olen katsonut Jeunetin työt Kadonneiden lasten kaupunki, Amélie ja Pitkät kihlajaiset ilman tekstitystä ja aion katsoa uudestaankin. Myös Micmacs on tauoton ilona silmälle. Värimaailma on hyökkäävä mutta lempeä. Kuvasto on luontevasti kinkkistä. Jeunetin otoksissa on liimaa haistelleen pultsarin rentoa liike-energiaa. Jeunet on yksi muutamasta ohjaajasta, joiden visioita fysiikan lait eivät rajoita. Taustalla pimputettavat vanhan ajan sävelet korostavat rentoa vaivattomuutta. Micmacs olisi tyydyttävä välityö, ellei sitä olisi odotettu vuodesta 2004. Kun leffa lähtee kritisoimaan länsimaista aseteollisuutta ja päähenkilöt ovat terroristeja - joiden esittämää kritiikkiä harvemmin arvostetaan -, äkkinäinen odottaa harkittua sisältöä lajityypistä riippumatta. Totisesti: lyhyessä unikohtauksessa pohditaan, minkälaista olisi pelata jalkapalloa kentällä, jolla on vaikka vain yksi miina. Sekoilukomedian kuvastoon voi kätkeytyä vahvaa sanomaa. Mutta tässä oli jo se fiksuin juttu, jonka Jeunet puolessa vuosikymmenessä keksi.

Älyvapaata, mutta hauskaa huumoria piisaa yhden pätkän tarpeiksi. Kaatopaikkajengin operaatiot ja muut sattumukset ovat kuin piirretyistä. Hahmot ovat yhden tempun akuankkoja, joista näyttelijät ja Jeunet leipovat rakastettavia. Päähenkilö on päähenkilö, koska hän ehtii hillua hilpeästi mykän komedian hengessä ennen muun jengin tapaamista. Jääkaappiin ja muualle taittuva käärmenainen on lähimpänä kokonaista hahmoa, koska hän ei tavoittele outoutta, vaan normaaliutta. Esimerkiksi tykinkuulassa mielenkiintoisin asia on Dominique Pinonin veistoksellisen törkeä turpa. Henkilökemioihin panostetaan sen verran, että kuulapää ja käärmenainen takeltelevat repliikeissä ja nojailevat toisiinsa päin ennen pusua.

Keksijä kehittää muutamat tarpeelliset aparaatit. Enimmän aikaa pappa virnuilee esitellessään roskasta taiteilemiaan robotteja. Muun muassa niitä katsoo hymyillen, mutta oivemmin nekin pukisivat elokuvaa, joka tietää mitä tehdä niillä. Roskisjengi on kuin sirkus, mutta sirkus he eivät ole. Herää ajatus, että Jeunet on kaapinut kokoon viimeiset ideansa, kun ideat eivät moitteetta rimmaa. Kaksi asetehtailijaa ovat hieman vakavampia herroja, mutta heistäkin toinen keräilee historian suurmiesten ruumiinosia. Jos tämä hassua onkin, niin miten tämä palvelee tarinaa? Jos länsimaista aseteollisuutta aiotaan paheksua, ehkä olisi osuvampaa, jos super-pahispohatta keräisi pommiensa posauttamien sivullisten palasia. Loppuratkaisu alleviivaa sen, että leffa tosiaan on satiiri, mutta kylähullujen agenttileikit eivät sanomaa ihmeemmin alusta. Enpä muista, käsitelläänkö sitä sanallakaan, miksi kuulapää lähtee aseiden valmistajien eikä käyttäjien perään.

Antaisin Jeunetin ohjattavaksi mitä vain. Mitä jos Jeunet tekisi arvostamani vakavan sarjan seuraavasta osasta pelkän vitsin? Alien: Resurrection on oikein hyvä vitsi, sanovat muut mitä haluavat. Puutteistaan huolimatta Micmacs on omalaatuinen, yhtä aikaa tuore ja klassinen komedia, joka asiaankuuluvasti tuoksahtaa vahvasti Ranskalta. Kaikkea löytyy, mistä Jeunetia kiitellään - jopa herkkä ja herttainen, mutta tomera naishahmo -, muttei loppuun saakka mietityssä muodossa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa