Pyylevän herran hikeä valutetaan juotavaksi. Suolenhallinnan mestarit esittelevät kiinteää ja kaasumaista taidetta. Siirreltävillä saniteettitiloilla tehdään benjihyppy. Kykenevätkö nautaeläimet katkomaan ihmisen luita? Reagoivatko kaduntallaajat lolitamaista lapsenlastaan nuolevaan isoisään? Empiirisillä tutkimuksilla mysteerit ratkeavat. Jackass 3D esittelee muutamia todisteita harrasteiden aiheuttamista terveyshaitoista, mutta se ei valitettavasti selviä, onko yhdelläkään esiintyjällä tallella kyky siittää lukemattomien kivespusseihin suunnattujen performanssien jälkeen. Darwin Award on palkinto, joka myönnetään heille, jotka mielikuvituksellisesti poistavat itsensä geenipoolista. Mielestäni Jackass-pojat ovat alansa Oscarin jo ansainneet.

Jos arvostat erilaisia tapoja kertoa tarinoita, mikset kiinnostuisi showpainista. Jos ymmärrät showpainia, arvostat viihdetaiteilijoita, jotka vaarantavat terveytensä aplodien tähden. Tällöin arvostuksen piiriin päätyvät väistämättä kaiken maailman duudsonitkin. Näin ajatusmaailmani on kehittynyt tai taantunut sitten vuosituhannen vaihteen. Esimerkiksi Steve-O oli alkuperäisen analyysini mukaan etova psykopaatti lurjus, joka tappaa jonkun tai sahaa kullinsa kahtia parin vuoden sisällä. Nyt, kun Steve-O on yhä kamalampia stuntteja suorittanut, armotta selkäänsä saanut, usein oksentanut ja puoliksi leikillään murjaissut, että ei ole kivaa olla Steve-O, kusen ja paskan sekaan on vuotanut klovnin kyyneleitä. Jackass-poikia on arvostettava ystävyksinä, jotka yhdessä selviävät kovista ajoista, joita he itse itselleen järjestävät.

Edellistäkin elokuvaa vahvemmin Jackass 3D herättää sääliä. Tämä on harvinaislaatuista premium-sääliä, jota tarjoavat myös muun muassa painija Mick Foleyn DVD ja fiktion puolelta laatuleffa The Wrestler. Johnny Knoxville on ymmärtääkseni ainoa jackass, joka voi luottaa saavansa töitä Hollywoodista. Herrat ovat yhä nuoria siinä mielessä, ettei lonkka posahda tomuksi parin metrin pudotuksissa. Nuoruuden into, jota myös typeryydeksi kutsutaan, on alkanut haihtua. Ei ole pelkoa siitä, etteikö kolmas elokuva olisi villi, mutta entistä useammin ilmeet ja äänensävyt kertovat, että ehkä olisi jo kivempaa saada synteettistä virtsaa naamalle ja jäädä vain animaatio-olentojen jalkoihin. Nöyryytysten jälkeen pojat voivat nauraa matkalla pankkiin, joten huonoa omatuntoa katsojalle ei kehity.

Jackass-trilogia on lajityyppinsä huipentuma. Selkeitä irrallisia kohtauksia peräkkäin latoen aikaan saadaan jämäköitä viihdepaketteja, jollaisia eivät ole pilalle editoidut tai muutoin teennäiset kilpailijat. En ole sonnalle perso, joten yksi neljäsosa Jackass 3D:stä olisi voinut jäädä näkemättä. Muun aikaa olin vähintään huvittunut. Kenties Jackass edustaa alkukantaisinta vihteen lajia, mutta elokuvat ovat kunnianhimoisia siinä missä vanhan koulukunnan väkivaltapiirretyt. Mielikuvituksellisia tapoja satuttaa ystäviään on vielä löytämättäkin. Täytemateriaalia ovat lähinnä piilokamerasketsit. Sketsit itsessään saattavat olla kekseliäitä, mutta ohikulkijoista harvemmin saadaan irti reaktioita.

Teos on kuvattu 3D-kameroilla lähes kokonaan. Toisin kuin "tunnelmalliset" elokuvat Resident Evil: Afterlife ja Saw 3D, Jackass 3D ottaa tapahtuakseen päivänvalossa. Kun kuva ei ole turhan tumma, vaikuttava on syvyysvaikutelmakin. 3D ei ole se kortti, jonka varassa provokatiivinen arvo on, vaan ulkonevia objekteja käytetään säästeliäästi kuten useimmissa animaatioissa. Jokseenkin uniikkia kuvastoa löytyy hidastetuista kohtauksista. Aikanaan The Matrix villitsi hidastuksilla, joista tiettyjen aikana ilmassa oli pölyä ja roskaa. Vain koska se on hauskaa, Jackass 3D temppuilee vastaavalla tavalla, mutta kolmiulotteisesti. Eeppisen toiminnan ystäviä janottaa, kunnes Hollywood ottaa tästä oppia.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa