Tunteet ja äly ovat hienoja asioita. Muuta ei tarvita. Tunteelliset älyköt kehittivät huumorin ja katu-uskottavuuden, jotta myös turvenuijilla ja sosiopaateilla olisi kivaa. Kreisihuumori on puhdasta huumoria ilman tunteita ja älyä.

Useimmat animaatiot tahtovat olla tunteellisia ja katu-uskottavia kreisikomedioita. Vuosilta 1995-2005 voidaan muodostaa montaasi, jossa populäärikulttuuriviittauksia ulostavat pelle-eläimet tuijottavat tyhjyyteen perin vakavoituneina. Osuva tasapaino on löydettävissä. Poutapilviä ja lihapullakuuroja (arvostelu) alkaa putoavalla banaanilla, herkällä musiikilla ja seuraavilla teksteillä: "Sony Pictures Animation esitää... Elokuvan... monilta ihmisiltä". Tuo ruokasateista kertova leffa vihjaa heti, että tunne-älyköt ovat tehneet sen rakkaudella ja nöyryydellä, ja meininki sen kuin paranee. Saman lajityypin samaan alajaostoon kuuluva Itse ilkimys (Despicable Me) tarvitsee vajaan tunnin tehdäkseen vastaavan vaikutuksen, mutta se tekee sen.

Itse ilkimys tottelee nimeä Gru. Kalju kyyryniska on näitä megalomaanisia pahaherroja, jotka varastavat vauvoilta tutit suunnitellessaan jotakin suurta, pahaa ja epäkäytännöllistä. Grun kollega on varastanut pyramidin. Kateellisena Gru päättää pölliä kuun taivaalta. Saadakseen kuun, Gru tarvitsee kutistussäteen, ja sen saadakseen hän kehittää juonen, johon kuuluu pieniä piparikauppiaita. Ilkimys adoptoi kolme orpoa. Tytöillä on enemmän omaa tahtoa, kuin Grun keltaisilla älykääpiökätyreillä. Luonnollisesti vanha piru alkaa ymmärtää, mistä perheessä on kyse. Harvinaisen luonnollinen on leffa käytännössäkin siirtyessään vauhtisekoilusta tunnelmointiin ja ällösöpöilyyn ja takaisin. Silmäkulmassa säilyy itsetietoisuuden pilke, joka lieventää sosiopaattikatsojien kokemaa pahoinvointia.

Tarinan omaperäiset piirteet ovat pikkujuttuja, tyylivalintoja. Sitä vitsiä on venytetty jo ennen tätä ja loppuvuoden Megamindia, että päähenkilö tahtoo olla paha, vaikka hän on vain reppana. Leffa ei ihmettele Grun ammattia. Televisiossa ihmetellään tihutöitä, mutta pankkilaina on poliisia isompi ongelma, vaikka Gru avoimesti tuhoaa irtaimistoa ja räiskii viattomia jäädytyspyssyllään. Gru voisi yhtä hyvin olla koronkiskuri tyyliin Ebenezer Scrooge. Ei se ole Saiturin joulun sanoma, että Scroogen ammattia on paheksuttava: kärttyisen miehen on petrattava yksityiselämässään itsensä vuoksi. Se on tunteellista kreisikomediaa se, kun surrealistista pahuutta juhlitaan, mutta realistisille luonnevirheille sanotaan soo soo.

Pyramidivaras on oransseihin kalsareihin sonnustautunut hirnuva nörtti, jolla on kalmaritykki ja Wii. Hänen kanssaan Gru sparraa kätyreineen, jotka ovat kuin pelimiesten tunnistamia Raving Rabbidseja, mutta kiltimpiä ja hyväntuulisempia. Kätyrit ovat olemassa vain täyttääkseen hitaat hetket ja kenties myydäkseen Happy Meal -aterioita. Lihapullakuuroja näytti miten homma pitäisi tehdä: leffa rakensi rikkaan, Simpsoneihin verrattavissa olevan kokonaisuuden, josta se kykeni ammentamaan loputtomasti monipuolista huumoria. Grun kätyrit ovat silti kivoja. Tärkeintä on pitää touhu liikkeessä minimaalisin pop-viittauksin: lisääntyneet julkkisvieraat olivat osa Simpsonienkin rappiota. Kun vilpittömyys peittoaa laskelmoinnin edes näennäisesti, eikä tylsääkään ole, silloin ansaitaan lupa lässyttää. Itse ilkimys ei ala järin lupaavasti, taisin rypistää otsaakin, mutta kunhan uusperherutiini saadaan rullaamaan, häiriintyneesti kikattavien kätyrien asenne on omaksuttavissa.

3D-version ajoittaiset "halpamaiset" ylilyönnit sopivat tunnelmaan kuin kymmenen metrin tikku silmään. Tämä oli kehu. Noin muuten Itse ilkimys on vuosikymmenen jäljessä sellaista silmäkarkkia kuin Legenda suojelijoista (arvostelu), joten teatterien omistajat kiittävät syistä sanoa wou.

Suomenkielinen dubbaus on keskinkertaista. Suolipyssy on hauskempi väärinkäsitys dart gunista kuin fart gun, mutta Steve Carellin ilkimyksen roolissa korvaavan Ville Haapasalon aksenttisössötyksestä ei toisinaan ota selvää.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa