Liekki tekee paluuta parin ensimmäisen albuminsa kuvioihin. Bändin edellinen tuotos Hyönteinen jäi hajanaiseksi tyylien kokeiluksi. Paimen kuulostaa leimallisesti Liekiltä. 1970-luvun henkeä hengittävä folk rock ja kaihoisa pop saa lisäväriä progressiivisista elementeistä. Vahva 70-lukulaisuus tuo allekirjoittaneen mieleen Wigwamin. Erityisesti albumi on vahva kokonaisuus. Yksittäiset viisut koristellaan piristävilla progepyrähdyksillä, jotka rikkovat muuten pitkäpiimäiseksi käyvää Liekki-kaavaa. Soundeja on poimittu aikakoneella. Tosin lyriikat viihtyvät edelleen paikassa, jossa keijut ja puhuvat eläimet ovat arkipäivää.

Pohjoinen Tuli on suorastaan maukkaan rehevä 70-lukulaisessa asenteessaan, kitarasoolo suorastaan tyrmää viileällä näkemyksellään. Sinkkubiisi Luudanvarsi on selvästi folkhenkisempi mutta perinnesiivulta kuulostava tekele kujeilee kuin Piirpauke. Viinitarhaa kuulostaa Liekki-kierrätykseltä, tosin taustalla henkivä iskelmällisyys tuo biisiin hauskan jälkimaun. Nämä Yöt on raikas kuin kesäinen aamuyö, suuri kiitos makeasti retroilevalle kosketinosastolle ja tyrmäävälle kertsille. Kuningatar lienee kiekon paras hetki - progressiivinen siipi hyväilee ja rytmikkäämpi puoli antaa viestiä tanssilattian suuntaan. Kissa ja Kuu - suorastaan maagista vetovoimaa ja orgaanisen pehmeää soundia. Yön Syke tarjoaa viekottelevaa retkeä Sigur Rósin leijuntaharjoitusten kautta paikkaan, jossa maailman pahuus ei lähesty edes etäisenä kaikuna. Albumin nimibiisi on kuin 70-luvulle juuttunut Mew.

Liekki onnistuu olemaan herkkä, koskettava, utuinen, salaperäinen, lämminhenkinen ja tunteisiin vetoava satumaan kierros. Jos Liekille antaa mahdollisuuden, Paimen antaa vastalahjaksi taidokkaan ja tyylitietoisen vierailun maailmaan, joka löytyy vain muusikon pään sisältä. Harvoin tulee vastaan albumia, joka on yhtä etäällä ympäröivästä arkimaailmasta kuin Paimen.