The American
Ensi-ilta: | 08.10.2010 |
Genre: | Draama, Trilleri |
Ikäraja: | 13 |
Ruotsalaiset yrittävät tappaa Jackin, joten hän pakenee italialaiseen pikkukylään. Piileskellessään käsityöläisemme lupaa rakentaa toiselle palkkamurhaajalle kiväärin mittatilaustyönä. Juuri muuta elokuvassa ei tapahdu. Jack mököttää, kun pappi lausuu pappien perusasiat. Ilotyttö on ilkosillaan ja sitten hänen ja Jackin välille on kehittynyt jotakin. Kaikki on hidasta. Asetta kootaan erityisen hitaasti. Maalaismaisemissa ja kyläpahasen tunkkaisilla kaduilla ei tapahdu mitään. Yksi ja puoli toimintakohtausta on pultattu mukaan. Jos tekisimme kello kädessä muistiinpanoja siitä, millä rytmillä leffa esittelee tissejä, toimintaa ja hidastempoisempaa asepornoa, paljastuisiko "herrasmiehiä takuulla kiinnostavien juttujen" määrä laskelmoiduksi? No, on tämä silti taide-elokuva. Unelias tunnelmointi on sitä mikä ohjaajaa itseään kiinnostaa.
Miestä masentaa. Elämä polkee paikallaan. Onko hällä pakoreittiä? Ansaitseeko hjän mitään omastakaan mielestään? Jack on ammattinsa vuoksi vainoharhainen ympäri vuorokauden: tämä alleviivaa sen, kuinka ihmiset ovat henkilökohtaisten helvettiensä talonmiehiä vapaaehtoisesti järkiperustein. Näillä sananhelinöillä on kuitattu huomattava osa filmin selkokielisestä sisällöstä. Pappi sanoo suoraan, että on se helvetti olemassa: helvetti on rakkaudeton elämä. Latteushan on totta. Yksi toistuvista tapahtumapaikoista on kirjaimellinen paratiisi kuvainnollisen helvetin vastapariksi. Jukopliut, kun tämä osaakin olla taiteellinen elokuva.
Clooneyn suoritus on puoli elokuvaa. Clooney koettaa vakuuttaa katsojalle, ettei hän juuri nyt ole se tuttu suunnattoman miellyttävä mies, vaan tällainen ontto ihmishirviö, jota on tulkittava. Clooney siis periaatteessa näyttelee roolia päinvastoin, kuin kylmät nilkit tyyliin Harvey Keitel tai Ray Liotta joutuisivat tekemään. Näin selitän sen, miksi suorituksessa on jotakin omalaatuista. Ylenpalttista pidättyväisyyttä höystetään harkitulla määrällä vaativampaa ilmeilyä, mikä varmasti tekee vaikutuksen, mikäli tunnelma on mukanaan vienyt.
Ohjaaja Anton Corbijn on pitkän linjan musiikkivideomies. Ensimmäinen elokuva Control kertoi muusikosta. Veikkaisin sen olevan herralle hyvin henkilökohtaista, kun hänellä tässä vaiheessa uraa on lupa omaan tahtiin tunnelmoida; antaa yksityiskohdille aikaa hengittää, kuten taidekriitikko antaa päiväannokselleen. The American tuntuu vilpittömältä suoritukselta. Se on onnistuneesti mitä se haluaa olla. Kun leffa on itsevarma ja vähäeleinen, kriitikot keksivät, että tämähän on vuoden älykkäimpiä leffoja, koska Clooneyn kulmakarvat viestivät ajatustoiminnasta, ja että sinematokraphy on perin kaunista, koska kriitikolla oli liikaa aikaa kiinnittää huomiota siihen, ettei kameraa huonostikaan käytetä.
Elitismi ja ennen muuta Clooneyn tähtiasema ovat työntäneet kivan pienen filmin väärään markkinarakoon. Yhdysvalloissa pätkä oli avausviikonloppunsa katsotuin, mutta markkinatutkimus (Cinemascore) kertoi, että maksavat asiakkaat absoluuttisesti vihaavat tätä (kouluarvosana D-). Suomessa leffaa markkinoidaan sillä, että Irina Björklund pyllistää alussa ja mukana on myös joku Samuli. The American on miellyttävää ajanvietettä, jota on tarkoitus lähteä katsomaan päinvastaisessa mielentilassa kuin energistä ja uskaliasta hömppähupailua Salt.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (5 viestiä)
Rekisteröitynyt 10.04.2007
08.10.2010 klo 16.49
Hahhah, "joku Samuli". :D
Rekisteröitynyt 13.09.2007
09.10.2010 klo 00.58
Rekisteröitynyt 18.03.2008
09.10.2010 klo 15.03
09.10.2010 klo 18.57
Rekisteröitynyt 16.02.2009
10.10.2010 klo 14.43
Kirjoita kommentti