Onko synti takoa kiva elokuva ikävästä aiheesta? Wall Street: Money Never Sleeps toteaa, että kansainvälinen talouskriisi on kenkku juttu, ja selittää, että syynä on pohattojen ahneus ja järjestelmän sekavuus, ja pelottelee, että pahempaakin saattaa olla luvassa. Joskus muinoin kohahduttanutta ohjaaja Oliver Stonea tuntuu silti kiehtovan lähinnä Shia LaBeoufin näyttelemä Jacob Moore hahmona. Yrittävätkö pahat voimat vietellä nuoren pörssimeklarin? Juu, jos on pakko runoilla. Moore on nostanut itsensä kelpo asemiin kyvyillä, joista pulliaisten ei kannata yrittää mitään ymmärtää. Moorella on moraalista selkärankaa, hän on kiva, hän on lievästi kuiva. Yleisen ahneuden ohella elokuva käsittelee hänen suhdettaan Carey Mulliganin tulkitsemaan naiseen ja kolmeen mentoriehdokkaaseen. Yksi ehdokkaista on naisen isä Gordon Gekko. Michael Douglas palaa rooliin, joka toi hänelle Oscarin neljännesvuosisata takaperin.

Paremman sanan puutteessa, ahneus on hyvästä. Näin ilmoitti 80-luvulla Gekko, jonka karisma ei peitä kaksinaamaisuutta, mutta vaurioittaa vastapuolen valmiustilaa. Istuttuaan linnassa talousrikoksista, Gekko on ryhtynyt kirjailijaksi. Nuori Moore ehtii hikoilla sijoituspankkinsa kriisin vuoksi, ennen kuin hän hakee Gekkon läheisyyttä. Gekko ja tytär eivät ole väleissä. Hoida asia, niin saatte molemmat isän, sanoo vanha saatana, ja hetken teos on jotakin mestarillista pelottavan ja liikuttavan välimaastosta. Gekkoa ja Moorea yhdistää myös sellainen itse aiheeseen liittyvä juttu, kuin kauna Josh Brolinin tulkitsemaa megamogulipankkiiria kohtaan.

Jaa että pörssin pässeillä on peliriippuvuus? Noin tämän verran omaa sanottavaa leffalla on talouskriisistä. Ahneuden ja ympäristönsuojelun suhde on yksi pieni mauste. Toteamus, että eläminen on joskus pelaamista kivempaa, on väittääkseni melko rahvaanomainen toinen. Tottahan pahisten inhimillistäminen yleensä kannattaa, mutta Money Never Sleeps ei niinkään vertaudu korkeakirjallisuuteen, kuin Hollywoodin perushömppään. Vasemmistopoliitikoksi haukutun Stonen huumorintaju on aina ollut hieman erikoinen. Ehkä se on satiiria, kun Kroisos Pennonen kaipaa läheisyyttä.

Näppärän dialogin tukemana näyttely on vahvaa ja persoonallista pienistä rooleista lähtien. Stonen kuvalliset kikkailut tuovat ylimääräistä energiaa ja huumoria kerrontaan hyvällä maulla. Tylsää hetkeä en nimeä. Rytmi kompuroi lopulta, kun käänteet eivät tee vaikutusta johon ne tähtäävät. Pätkä ei ole sen puhuttelevampi, kuin samat faktat listaava lehtiartikkeli, mutta sitä on kunnioitettava, kuinka sujuvasti faktat listataan. Vaan on parantamisen varaa luontevuudessakin. Ajatellaanpa sitä, että Gekkon vävypoika on sattumalta pörssimeklari. Elokuva itse huomauttaa, että ehkä tytär alitajuisesti valitsi isänsä tapaisen miehen - kuten usein käy. Sattumat eivät kuitenkaan jää tähän. Taputamme, jos tarinan kaikki elementit lopulta yhdistyvät, paitsi silloin, kun osa elementeistä vain roikkuu mukana kunnes käsikirjoittaja tarvitsee niitä. Se varsinkin, että Gekkon tytär kirjoittaa poliittista blogia, on deus ex machina.

Stonen Bush-draama W. oli vastaavasti viihdyttävä, mutta suhteellisen kevyt ja hampaaton kuvaus todellisesta maailmanlopun meiningistä. Nämä eivät ole iloisia elokuvia, nämä ovat kriittisiä elokuvia, mutta nämä tuntuvat siltä, kuin tekijät olisivat niin turtuneita vääryyksiin, että heidän kirjoissaan Stalinkin oli vain Ville Vallaton. Money Never Sleeps on niinkin ammattitaitoinen tuotanto, että jos se ei olisikaan kuvaus finanssikriisistä, vaan keksimällä keksittyä humpuukia vanhasta (pyssyttelevästä) pankkirosvosta, se olisi jokseenkin yhtä tyydyttävä elämys. Mutta ei Oliver Stone hömppää ohjaa. Hän ohjaa yhteiskunnallisesti merkittäviä elokuvia.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa