Zakk Wylden Black Label Society julkaisi edellisen kokopitkän studionäytön neljä vuotta sitten. Ozzy-yhteistyö loppui ja Wylde on kärsinyt terveysongelmista, muuten palikat ovat suurinpiirtein samassa asennossa Black Label Societyn maailmassa kuin aikaisemmin. Ärhäkkä äijärock tuoksuu hieltä ja bensiiniltä, tosin albumin tuotanto ei tunne muuta kuin päällekäyvän murinavaihteen. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen albumista jääkin päähän lähinnä tukeva runttaus ja slovarien sievistelevä asenne. Yksittäisiä biisejä on vaikea nimetä. Reilumman pyörityksen jälkeen kommentit pysyvät lähes identtisinä. Wyldellä on riffejä ja yritystä mutta haaroväliin potkiviä viisuja tarjoillaan kovin niukasti. Lisäksi slovariosasto vaikuttaa kovin sokeriselta.

Kiekon avaava Crazy Horse saa hieromaan kämmeniä ja pulssin kohoamaan...Wyldellä on ISO riffi! Valitettavasti avausbiisin ja Overlord-siivun jälkeen yksityiskohdat alkavat hämärtyä. Bändin tukeva tööttäys peittää alleen kaiken inhimillisen, riffejä löytyy mutta kokonaiset biisit kärsivät anemiasta. Parade Of The Dead osoittaa balladiosaston seuraavan Axl Rosen jalanjälkiä mutta erektiosta ei ole tietoakaan. Sitten jälleen karmea voooouuuuiiinnnnngggguuuuiiiiinhgggg-vingutus ja seuraava äijärock-rutistus käyntiin. Black Label Societyn koneessa riittää kierroksia mutta voima ei välity eteenpäin vieväksi voimaksi. Harmi, sillä vielä parin ensimmäisen viisun jälkeen kuulija on välittömästi valmis vaihtamaan pihalla patsastelevan riisikärryn miehekkääseen Harrikkaan.

Vaikka balladiosasto kärsii kiihkon puutteesta, herkemmät siivut ovat kuin keitaita tasapaksuna vellovan Black Label -vyörytyksen keskellä. Pieninä annoksia homma toimii mutta albumin mitassa raskas prätkähevanderi tukehtuu iskevän kertsimateriaalin puutteeseen. Kun lievästi hampaattomaan viisumateriaaliin yhdistetään ylikireäksi opetettu rumpu-ja skebasoundi...minuutteja saa laskea ennen albumin viimeistä murahdusta. Time Waits For No One on kuitenkin tunnelmallinen herkistely.