Kääntääkseni raivon rakentavaksi itsekritiikiksi, on todettava, että olen ollut liian ankara. Karvaturrit vastakarvaan on siedettävää katseltavaa. Killersissä on Tom Selleck. Step Up 3D:ssä tanhutaan taidokkaasti. Parissa viikossa kuvatuissa 50-luvun tieteisfantasioissa on usein tarina ja värikkyyttä. Jos jo tällaisen matskun tuomitsen, niin ihmekös se, jos totaaliset epäonnistumiset yllättävät.

Vaikka olin ohjaaja-kirjoittaja M. Night Shyamalanin viimeinen fani, en pitänyt siitä, että hän miehitti uusnatsin asenteella uusimman elokuvansa, joka perustuu animaatiosarjaan Avatar: The Last Airbender. Kalju poikanen Aang on sankari, jonka on tarkoitus näyttää aasialaiselta soturimunkilta. Hänen luotetut ystävänsä Katara ja Sokka ovat tummaihoisia. Elokuvassa kolmikko hohtaa eurooppalaista lumenvalkoa huolimatta 3D-version masentavasta synkkyydestä. Kansat, joita Shyamalan ei edusta, tanssivat kaduilla nähtyään filmin, joten unohdetaan ennakkoluulot.

Parin jakson perusteella kuvailen piirrossarjaa sympaattiseksi ja kiinnostavaksi. Maailmassa vaeltaa veden, tulen, maan ja tuulen kansoja. Yllättäen tulen kansa edustaa pahuutta. Tuulen kansa on etnisesti puhdistettu, joten kuinkas tämä Aang taitaa tuulen loitsut? Hän on paitsi viimeinen tuulenvääntelijä (Peräser on kuollut?), myös kaikki elementit hallitseva superjeesus, eli maailman pelastava Avatar. Vesikansa löytää Aangin ja hänen lentävän godzillamajavansa jäälohkareen sisältä. Näistä lähtökohdista animaatio alkaa kehitellä hahmoja, mytologiaa ja konflikteja mainiolla rytmillä.

Shyamalanin tiivistelmä ensimmäisestä tuotantokaudesta on käsittämätön sävellys. Elokuva on niin perseestä, että ohjaaja taisi palata anaalivaiheeseen tavoitellessaan sisäistä lastaan. En tajunnut mitään, mitä en tiennyt ennestään. Teoriassahan tämä on tähtien sotaa: imperiumia vastaan kapinoidaan maagisesti. Obi-Wanilla on tuota suusanallista osaamista hieman enemmän, kuin Aangin huumeharhoissa pesivällä lohikäärmeellä, joka onnistuu järjestämään juoneen lisää aukkoja.

Ennen pitkää nuori ilmavaiva vapauttaa kyliä tulikansan otteesta. Myöhemmin kamu Sokka rakastuu tärkeään tyttöön. Näitä ja monia muita käänteitä yhdistää se, ettei niitä oikeastaan löydy elokuvasta. Kankaalle kyllä heijastetaan jotakin, mutta se on kertoja, joka selittää ohimennen, että nyt kävi näin. Tarjolla on 100 minuuttia selittelyä, montaaseja ja mätkintää. Ei siinä vielä mitään, jos elokuvaan ilmestyy muutamia outoja sivumakuja, kun reseptiä muokataan. Shyamalan ei yritäkään tehdä itsenäistä teosta. Tämä on animaatiosarjalle sitä, mitä pornoparodiat Hollywoodille: kunnianosoitukseksi naamioitua törkyä.

Näin sieluton ja epäinhimillinen tekele estää minua nauttimasta Shyamalanin aiemmasta tuotannosta lähiaikoina, sillä saattaisin nähdä ne uudessa valossa. Olen fani. Olen nauttinut Shyamalanin lakonisesta tunnelmasta uskoen, että hahmot tuntevat jotakin sisimmässään. Kun tämä elokuva pari kertaa yrittää olla hassu ja sympaattinen siten, kuin piirretyt usein ovat, tuskin uskoin, miten puhdasta surkeutta saan elinaikanani todistaa. Jos Rampe & Naukkis - kaikkien aikojen superpari voisi olla vähemmän hauska, niin Shyamalanin ohjaamana.

En tahdo liioitella, vaan en vähätelläkään. Jackson Rathbone tekee erään tuskallisimmista suorituksista miesmuistiin Sokkana. Rotan stondis on kuin Irina Björklund Kolmessa viisaassa miehessä, paitsi ettei häntä katsoisi sormet korvissakaan. Surkeampaa esitystä saa metsästää teoksista tyyliin Troll 2. Pikakelauksesta johtuen valtaosa kaikesta näyttelystä jää joutavaksi. Tulikansan prinssiä, jonka kohtalossa lienee tolkkua animaatiossa, tulkitsee Dev Patel. Patel on kiltisti sanottuna epätasainen. Hän päti Slummien miljonäärissä, joten ehkä herra ohjaajan olisi pitänyt ottaa toinen, tai voi vitsi, jopa kolmas otos, jos ensimmäinen meni poskelleen? Kuka piru löi Mestari Shyamalania päähän, kuka piru.

Olin hellä Titaanien taistelulle, koska koetin kuvitella, miltä 2D-versio näyttää. Kriitikon tehtävä ei ole kuvitella. Airbenderin lukuisissa loitsutehosteissa on yritystä ja eeppisyyden tuntua, mutta edukseen ne eivät ole ainakaan "3D-versiossa", joka on synkkä eikä mitään muuta. Lipun hinta on tyyriimpi, vaikka kolmiulotteisia ovat lähinnä studion logo ja suomenkielinen tekstitys. Vesikansan anorakit kyllä bugailevat halvan käännöstyön vuoksi ja kertaalleen tuliprinssin korvan keskusta pullistuu ohi korvanlehden. Tällä ei ole mitään tekemistä 3D:n kanssa. Kuluttajansuojaviranomaiselle kantelu on ihan käypäinen idea.

En voi hyvällä omatunnolla solvata lavastusta ja puvustusta, mutta kertaalleen keskelle kangasta ilmestyy selvä jättiläispenis: ei fallossymboli, vaan jorma. Tämän verran arvoa tällä on tahattomana komediana. Ollessaan äärimmäisen epäpätevä, tylsä ja sekava, rikkoessaan modernin yhteiskunnan pelisääntöjä vähintään kahdella eri tavalla, The Last Airbender on onnettomin kokemani ison rahan studioelokuva kautta aikojen. Tämän rinnalla Battlefield Earth ja Batman & Robin eivät tunnu lainkaan pöhkömmiltä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa