Iron Maidenin 15. studiolevyn The Final Frontierin on monissa arvioissa arveltu jäävän bändin viimeiseksi studiotuotokseksi. Tuskinpa. Bändillä on edelleen annettavaa ja liekki lepattaa. Tietenkään koskaan ei voi tietää viimeisen keikan ajankohtaa, jokaisella soittajalla on vain tietty määrä maileja mittarissa. The Final Frontier jatkaa Maidenin progressiivisempaa linjaa, albumi lienee kestoltaan bändin uran pisin studiolevytys. 76 minuutissa on helmien ja hittien lisäksi reilusti harmaata materiaalia ja jätenauhaa. Levy kuulostaa kuitenkin Maidenilta ja kun levyltä irtoaa muutama uusi keikkojen hehkutushetki, albumi on osoittanut merkityksensä. Bändi pystyy edelleen luomaan toimivaa ja yleisöön uppoavaa hevanderia.

Bändin jannut ovat tasaisesti osallistuneet biisien säätöön, mikä on tietenkin kunnioitusta herättävää bändidemokratiaa. Levy on kuitenkin tietyllä tavalla käänteinen, meno paranee albumin edetessä. Kiekon aloittava Satellite 15 on täysin turha intropala, joka himmentää sinänsä tyylikkään The Final Frontier-nimibiisin tehoja. Sinkkubiisi El Dorado etenee kovin jäykästi ja yliyrittämisen rajoilla olevissa tunnelmissa. Coming Home tuntuu kovin perusvarmalta mutta The Alchemist osoittaa jo tiukempaa ja perinteisempää Maiden-kuntoa. Starblind ja The Talisman ovatkin sitten allekirjoittaneen papereissa suurinpiirtein parasta, mitä bändi on tehnyt 2000-luvulla. Starblind onnistuu varsinkin kertosäkeen kohdalla, ilmeikkäästä siivusta voi odottaa keikkojen suosikkibiisiä vielä vuosienkin kuluttua. The Talisman on vähemmän perinteinen Maiden-siivu mutta varsinkin kertsissä on vastustamatonta imua. Myös The Man Who Would Be King kuuluu albumin onnistujiin. Siivu kuuluu selkeästi Maidenin tunnelmalliseen puoleen, vaikka monimutkainen rakenne vaikuttaa vaikeasti avautuvalta. Albumin päättävä progehehkutus When The Wild Wind Blows kompastuu omiin kuvioihinsa, paikoillaan pyörivä viisu on kuin häntäänsä jahtaava koira - valmista ei tunnu tulevan missään vaiheessa.

The Final Frontier pitää Iron Maidenin uudistuvan ja uutta luovan orkesterin tiellä. Kun bändillä on taitoa, kykyä ja halua luoda koukeroisempia mutta samalla Iron Maidenilta tuoksahtavia uusia viisua, albumille saadaan suurella todennäköisyydellä jatkoa. Bruce Dickinsonin ääni kuulostaa ylärekisterissä kireältä mutta bändin jatko ei kaadu laulumiehen vireeseen. Iron Maiden on yllättävänkin vetreässä luomisvireessä, vaikka albumi sisältääkin oman osansa tyhjiä ja tarpeettomia minuutteja.