Kahta ja puolta tuntia kutittelevilla draamoilla tapaa olla kunnianhimoa. The Karate Kid 2010 yrittää, mutta ei tarpeeksi ollakseen muuta kuin viides osa ja kolmas alku. Klassikosta sopii ryövätä klassiset hetket, kuten toiston tylsyyttä hyödyntävät treenit ja ratkaisevalla hetkellä häikäisevä potku. Fanien kapinahenkeä on fiksua hillitä rakentamalla uutta identiteettiä nuoremmalla kakaralla ja tyystin erilaisilla maisemilla. Kierrätystä tämä silti on. Toisinaan väitetään, että Hollywoodilla on uusia ideoita, mutta niitä ei käytetä, koska kansa maksaa varmimmin uusista versioista ja jatko-osista. Jos kansa saadaan saleihin nostalgisella otsikolla Karate Kid, sitten pitää tehdä uusi Karate Kid. Voisivat tarinat silti olla erilaisia. Ketä kiinnostaa, ettei uudessa Karate Kidissä edes harrasteta karatea, jos elämys olisi otsikon veroinen? Kopio ei voi haastaa alkuperäistä, ja kopioksi tämä lopulta jää.

Will Smithin toukka Jaden Smith on 12-vuotias Dre, joka muuttaa äitinsä kanssa Pekingiin. Dre on cool kakara, on magee kampaus, rytmitajua ja entuudestaan hyvä kunto. Kiinassa hän on kala kuivalla maalla, ja perkaus alkaa ennen yöunia. Jackie Chan on hömerö talonmies herra Han, joka opettaa Drelle kung fu'ta, eli elämää. Kiusaajille lajin väkivaltaisia puolia välittää psykopaattiopettaja, joka suostuu pistämään laumansa kuriin vain, mikäli hän näkee mätkintää. Han päättää, että Dre kohtaa kiusaajat turnauksessa. Dre ei pane hanttiin - ennen kuin Han käskee laittaa takin maahan, nostamaan sen naulakkoon, pukemaan sen päälle, laittamaan sen maahan, nostamaan sen naulakkoon, pukemaan sen päälle ja niin päin pois.

Smith ärsytti sci-fimunauksessa Päivä jona maailma pysähtyi, mutta omaa jo tähden olemuksen ja elkeet. Pikkutytöt hajotkoon ihailuun. Chanin marakattipäivät ovat historiaa. Mies on kultaa myös köpöttelevänä ja hengästyvänä Yodana, jonka arkisen olemuksen taakse kätkeytyy voimaa ja viisautta. Hahmoa ei kannata ajatella liikaa. Han on nerokas kung fu -mestari, koska... hän on kiinalainen? Hanilla on synkkä menneisyys, ja sisäisen harmonian mestariharmonikka hoitaa murheitaan viinalla? Leffa tahtoo kertoa sekä oikeista ihmisistä että legendaarisista elokuvahahmoista. Tämä heijastuu kaikkeen. Voittamisen tärkeyttä vähätellään ja miehisiä kunniakäsityksiä juhlitaan. Dre tietenkin pärjää turnauksessa. Filkka vajoaa nuorten poikien fantasiaksi, vaikka rahkeita olisi realismiin.

Ralph Macchio oli originaalissa yli 20-vuotias. Smith on poikanen. Tästäkin syystä uusi versio olisi tyydyttävämpi, mikäli se pitäytyisi uskottavuudessa. Nuorisolla saattaa olla kivaa, kun heidän ikäisiltään oikeasti näyttävät ninjat lataavat kiertopotkuja kalloon ilman, että tätä komedialla kevennetään. Kukkahattupää keksii vastalauseita. Väkivalta selvästikin sattuu, mikä on nuorten fanien hyvä muistaa. Toisaalta herra Han taikoo murtumaa pienemmät pipit pois tulimagiallaan. Konfliktin kypsässä käsittelyssä uusi versio ei loista sen enempää kuin sen kärjistämisessä. Pahoilla pojilla ja pahalla valmentajalla on pahat ilmeet. Siksi muistamme pahuuden lopussakin, vaikka pahikset ovat pysyneet sivussa.

Karate Kidin on tarkoitus kertoa ystävyydestä. Hanin ja Dren vuorovaikutus kehittyy luontevan tunteellisesti. Hanin ristiriitaisuus henkilönä ei häiritse, vaan ehkä kiertotietä palvelee mestarin ja oppilaan suhdetta. Dre ystävystyy myös kestohymyllä virnistelevän kiinalaistytön kanssa, mikä on sööttiä mutta joutavaa ajanhukkaa. Jos lopussa mätkitään ja sivuhahmot todistavat tätä, reaktioissa soisi olevan enemmän sielua.

The Karate Kid toimii myös ylvään kornina matkailumainoksena nuoleskellessaan postikorttimaisemiaan. Komia leffa ei ole hetkeä tylsä, mutta sillä kestää sanoa sanottavansa, eikä se tunnu sekuntia kestoaan lyhyemmältä. Jo alkuperäisteos oli tuote: Rockyn ohjaaja yritti saavuttaa menestystä tutulla kaavalla. Uusi versio laskelmoi kaksin verroin, mutta voi tämänkin tehdä sydämellä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa