Tuskin juhlisin, jos joku ajaisi suutuspäissään kuolemankolarin yritettyäni kosia häntä. Jos heräisin ruumishuoneelta, tuskin ilahtuisin, jos ruhoani räpeltävä herra sanoisi lempeästi "I see dead people". Ja mitä tämä tekisi mielenterveydelle? Mitä jos osaisit puhua kuolleille ja kuolleet pitäisivät sinua syypäänä tilaansa? Miten kuolleiden käsittely yleensäkin kehittää luonnetta? Anna (Christina Ricci) ei saata uskoa, että hän on kummitus. Ruhojen meikkaaja Deacon (Liam Neeson) on vakuutteluissaan uskottavampi kuin Haley Joel Osment ja Whoopi Goldberg yhteensä, mutta Anna olisi tavannut mieluummin Pyhän Pietarin. Annan kuolemaan ei voi uskoa edes poikaystävä Paul (Justin Long), joka viinan ja vihan ohella hakee lohtua salaliittoteorioista. Kolme asianomaista ja kolme lajityyppiä - kauhu, trilleri, draama - kohtaavat toisensa Agnieszka Wojtowicz-Vosloon esikoisohjauksessa After.Life.

After.Life kertoo luopumisesta, mutta on asia erikseen, kertooko se ihmisistä, jotka eivät osaa luopua, vai ihmisistä, jotka ovat luovuttaneet. Hautajaisiin on kolme päivää. Annan on päästettävä irti maanpäällisestä ennen multaa. Peter Jacksonin megamunauksessa Oma taivas välitilaan jumittunut viaton tyttö pomppi innoissaan tehostesotkun keskellä ja joskus ohimennen muisti mainita, että hän on tosi katkera. Anna on kiintoisampi tuttavuus, sillä hän ei ollut miellyttävä eläessään ja fiksummalta asenteella hän olisi välttynyt kolariltakin. Onko kuolema muuta kuin helpotus heille, jotka elävät päin helvettiä? Riippumatta muusta sisällöstä, tämän kliseisen kysymyksen elokuva esittää omaperäisesti.

Kuvakerronta mukailee säpsähdyttäviä kauhujännäreitä. Wojtowicz-Vosloo tuskin vakuuttaisi näillä tempuilla, mikäli After.Life olisi toiminnallista perusroskaa, eikä pääpiirtein vähäeleinen keskusteluelokuva. Jos dialogi ei mieleen jäävää sorttia ole, tunnelma on. Teoksen tärkeimpiä voimavaroja on Neeson, joka aluksi vaikuttaa vetävän vakioroolinsa, jossa hän tietää kaiken kaikesta. Juuri siksi, että Neeson puhuu paljon, usvaisen äänenkäytön aistikkuus ehtii pureutua luihin ja ytimiin. Hahmo on outo. Oikeasti: hautausurakoitsija parsii ruumiita työkseen!

En tahdo nähdä ruumiita uutisissa, en muumioita Tieteen kuvalehdessä. Fiktiivisyydestä huolimatta siinäkin on liikaa patologiaa meikäläiselle, kun suurilla seksikkäillä silmillä siunattu Ricci viettää huomattavan osan elokuvasta alasti, vaikka heti alussa erikseen huomautetaan, että Annan ruumis on alkanut lahota.

Alastomuus ja kuolema synnyttävät reaktioita, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa. Tietyllä pienellä kohtauksella After.Life myöntää yrittävänsä nekrofiilistellä iljettävästi. Ihon alle mennään toisiaan tukevilla tavoilla. Alussa esiteltävän ihmissuhteen tulehtuneisuudessa ja Longin vuodattamissa kyyneleissä on jotain hyvin vilpitöntä. Mikäli olen ymmärtänyt oikein väittämän, jolla internetin vihatuin kriitikko Armond White perustelee kaikkia kummastuttavat tuomionsa, tärkeintä elokuvissa on juuri se, mitä ne kertovat elämästä ihmisen kokemana, ei juonen uskottavuus eikä tekninen taituruus. Mestarilliset draamat tyyliin Todd Solondzin Onni voivat olla samaan aikaan iljettäviä ja katkeransuloisia - korkealentoiset jännärit yltävät samaan hieman harvemmin. Entäs sitten, jos tarinassa on useampi logiikkavirhe.

Kuudes aisti on mainio lastenelokuva, joka kestää useamman katselukerran johtuen tarkkaan harkituista visuaalisista yksityiskohdista ja huolimatta ajoittaisesta sortumisesta pikkunäppäryyteen. Aikuisille - enkä tarkoita täysi-ikäisiä - suunnattu After.Life saavuttaa vastaavia väreitä. Tätä en kuitenkaan kokenut niinkään tarinaelokuvana, kuin makaaberina tunnelmointina ja ajatusleikkinä. After.Life on jännittävä, liikuttava ja kaupan päälle iskevästi rajattu elokuva huomioiden, että aihe on niinkin laaja kuin ihmisen suhde elämään ja kuolemaan.