Tove Janssonin tarinasta Muumipeikko ja pyrstötähti on jo tehty elokuva. Muumi ja punainen pyrstötähti ei kuitenkaan ole uusi versio teknisesti ottaen. Punapyrstö on parsittu kokoon 70- ja 80-lukujen vaihteessa tehtaillun animaatiosarjan jäämistöstä, josta syntyi myös Muumi ja vaarallinen juhannus. Elokuva on absoluuttinen katastrofi. Toisinaan kriitikoille sanotaan, että "no tee itte parempi". Sovitaan pienestä päivärahasta, niin tässä tapauksessa voin tehdäkin.

Alkuperäinen sarja on kaksiulotteinen stop-motion-rättianimaatio. Sarja on täynnä tietoisesti tehtyjä perspektiivivirheitä ja halpatuotantoon kuuluvia mokia. Tämä on nyt käännetty - siis väärennetty - kolmiulotteiseksi. Tämä. Luonnottomat muodot ja ihmeelliset muljahdukset eivät toki ole yhtä hyökkääviä kuin Titaanien taistelussa, onhan Punapyrstö visuaalisesti vaisu ja hidas: silmä ei edellytä, että lastentarhassa askarrellut nuket näyttävät realistisilta. Epäilemättä alkuperäisteos oli kova juttu pyöriessään 70-luvulla kommunistisen tuppukylän ainoassa telkkarissa. Tällaiselle roskalle on yhä aika ja paikka, ja se on Ylen kanavalla isin krapulaunien aikaan.

Juttu on se, jossa Muumipeikko ja toverit kävelevät observatorioon ja sitten takaisin, koska pyrstötähti liipaisee läheltä maata. Toteutus on kaikki kaikessa. Vuoden 1992 käsinpiirretty animaatio oli sekin tv-sarjatasoa, mutta suhteessa tähän se on timantinkova klassikko. Punapyrstö on täysin ymmärrettävä Muuminsa tuntevalle ja lapsillehan kelpaa kaikki, mutta aikuisten oikeasti leffa on niin täynnä epäloogisuuksia, turhuuksia, halpoja ratkaisuja ja kömpelöitä, umpikujaan johtavia hahmoesittelyitä, kuin 77 minuutin kesto suinkin sallii. Sankarit hourailevat hulluuttaan kävellessään eteenpäin, he pysähtyvät lounastamaan useammin kuin koko Taru sormusten herrasta -trilogiassa ja asioivat he huvikseen lähikaupassakin.

Koetin ajatella tätä opettavaisena tarinana tarhaikäisille. Älä heitä kiveä: se voi sattua toista päähän. Tämä on terve sanoma. Sen semmoinen, että jos kannat kassalle paljon kamaa ja jätät puolet ostamatta, saat loputkin tavarat ilmaiseksi, on tietynikäisille sopivaa huumoria, mutta tuskin Teletappi-kerhon lainkuuliaisuus tällä kasvaa.

Sarjassa oli vain kertoja, elokuvissa on ääninäyttelijöitäkin. Arvaan, että reilu osa kohtausten teennäisyydestä ja kömpelyydestä johtuu siitä, että ääninäyttely ajaa rautalankaselityksen virkaa: kenties katsojan oli alunperin tarkoitus saada kuvakerronnasta tietty fiilis, joka laittaa oman mielikuvituksen liikkeelle? Kova ikävä tulee Ulla Tapanisen Muumimammaa ja muita korvalle helliä ääniä Muumilaakson tarinoista. Jasper Pääkkösen luontainen naiivius puki Despero-hiirtä, mutta Muumipeikkona jannu lässyttää kuin lapsille lässyttäjiä pilkatakseen.

Aloituskohtaus, jossa nähdään vieläkin käpyisempää animaatiota ja kuunnellaan Björkin ns. uutta laulua, tekee lupauksen pässinpäisestä taide-elokuvasta, josta saattaisi huumorimielellä saada paljonkin irti. Varsinaisella teoksella on vähemmän arvoa jopa totaalisena ajanhukkana kuin Maija Mehiläisen kehnoimmilla episodeilla. Olisin mieluummin katsonut kolme 3D:ksi käännettyä jaksoa Prätkähiiriä. Tänä päivänä yksi taiteilja voi kirjoittaa, ohjata, tuottaa ja animoida sellaisen teoksen kuin Sita Sings the Blues. Kolme- tai neljädeenä muljahteleva eteenpäin ontuva nukkasihdin nöyhtä tuskin edes on elokuva. Jos tämä olisi Tiimarille laadittu mainos, konkurssiin menisi kaksi firmaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa