Brendan Fraseria on hankala arvostaa, mutta kehtaako äijälle yökkiäkään. Tähditettyään teoksia tyyliin Dudley Do-Right, joissa tehtiin vähintään 1-2 asiaa oikein, kunnianhimoa karttava koijari on lopulta löytänyt yhden vuoden kiistattomista katastrofeista. Toisaalta on puistattavaa ajatellakin, kuinka raivostuttava Will Ferrell tai Cuba Gooding Jr. olisi samassa roolissa. Olipa leffa miten teennäinen tahansa, Fraser on leppoisan letkeä heppuli. Se on hänen ammattinsa. Perhe on ruokittava. Fraser itse on lihonut 20 kiloa sitten viimeisimmän Muumion. Äijälle on käynyt ns. elvikset. Netistä ongitun tiedon tai huhun mukaan Fraser lihotti itseään tätä roolia varten. Anteeksi että epäilin metodinäyttelijän motiiveja.

Karvaturrit vastakarvaan (Furry Vengeance) kertoo luonnon vastaiskusta vähän kuten Avatar. Suurkorporaatio markkinoi itseään ekologisena: firma on valmis jyräämään puoli metsää rakentaakseen "luontoa lähellä olevan" lähiön. Juonikkaat ja väkivaltaiset karvaturrit hoitavat edellisen rakennusurakoitsijan pois maisemista (pois päiviltä?). Tämä edistää Fraserin hahmon uraa. Fraser toimii samankaltaisena nyrkkeilysäkkinä kuin Kelju K. Kojootti. Näytelty versio väkivaltaisista animaatioista ei ole lainkaan huono idea, mutta kuinka usein lopputulos rokkaa? Kun kriitikon pitää mainita hyvä leffa tästä lajityypistä, hän sanoo että Hiiri jota ei saatu hengiltä.

Karvaturrit epäonnistuu komiasti miltä tahansa kantilta katsottuna. Huonous kääntyisi elämyksen eduksi, ellei se olisi myös hidas ja ylipitkä. Useinhan sitä pudistellaan päätä elokuvalle, jonka kaikki huumori perustuu mielikuvituksettomaan mätkimiseen. Noin aina mätkiminen on selkeää ja sujuvaa! Karvaturrit sisältää useita kohtauksia, joissa lähinnä äänitehosteet kertovat mitä juuri tapahtui. Väkivallan purskahduksissa ei ole edes potentiaalia, joten onhan se saavutus, että toteutuskin onnistuu ontumaan.

Kuinka vaikeaa on kuljettaa tarinaa, kun on selvää, että katsojat tietävät tulleensa katsomaan kidutuspornoa? Karvaturrit alkaa kohtauksella, jossa eläimet ampuvat kivenlohkareita itse rakentamallaan koneistolla. Tästä ei suinkaan mennä villimpään suuntaan, vaan luvassa on muun muassa sessio, jossa nakke nakuttaa ikkunaa ja Fraser teloo itsensä vapaaehtoisesti. Siirrytään parikymmentä minuuttia eteenpäin: voi ei, nyt iso lintu jahtaa Fraseria. Elokuva on niin lattea, että eritteiden laukomiset naamalle oikeasti tuntuvat huippukohdilta.

Karvaturrien grafiikka on pahimmillaan kehnompaa kuin videopeleissä johtuen valaistuksesta. Usein tehostepalikat eivät istu maisemiin. Ehkä pulaa oli prosessoritehosta, sillä varmimmin näkyjen amatöörimäisyys pistää silmään joukkokohtauksissa. Miksei tätä väännetty kolmiulotteiseksi samaan tyyliin kuin Titaanien taistelua? Tuolloin kyseessä olisi jo sen tason taidetta, että Kiasma kiinnostuisi. Lohdutukseksi tämä on dubattu suomeksi ilman huulisynkkaa. En arvaile, kuinka monta näyttelijää mukana on, mutta eräskin hetki kuulostaa siltä, kuin yksi näyttelijä olisi yrittänyt vähän muuntaa ääntään näytellessään kahta keski-ikäistä naista ja höperöä mummoa.

Väittämää siitä, että Fraser on lihonut tarkoituksella, tukee kohtaus jossa mies sonnustautuu tiukkaan pinkkiin jumppa-asuun. Siinä on jotakin hypnoottista, kun kamera zoomaa köyhän miehen indiana jonesina aiemmin tunnetun tähden lilluvaan peräsimeen. Kyllä tämän tason teos jo alustavasti alustaa hymykuoppia ja puklausreaktiota. Lopulta filkka kuitenkin jätti tyhjän olon. Voisiko tästä teoriassakaan vetää kehnommaksi muuten kuin Gooding juniorilla? Miksen yllättynyt laadusta sitten vähääkään? Jos suhtaudun tämän tason vääryyksiin olankohautuksella, olenko minä nyt niitä ihmisiä, jotka hiljaisesti hyväksyisivät valtaan nousevan diktaattorin?


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa