Charonin JP Leppäluodon rauhallisempi kokoonpano Harmaja haki ensimmäisellä kokopitkällään inspiraatiota Saima Harmajan runoista. Toisellä albumilla mennään omilla eväillä. Tekstit ovat kuitenkin hyvinkin runonomaisia ja vahvoja mielikuvia luovia teoksia. Musiikin osalta Nick Cave saa rinnalleen kotimaisen Saran rauhallisemman tuotannon ja vaikkapa Liekin. Toisaalta viisuja voisi hyvin sovittaa vaikka Vesa-Matti Loirin suuhun. Alavireinen pohjoistuuli puhaltaa ja sähköä käytetään säästeliäästi. Välillä bändi kuulostaa Eppu Normaalin synkemmän linjan ja Liekin yhteistyön hedelmälliseltä linjalta. Toisaalta herkkä laulelmallisuus ajaa bändiä ulos rock-genrestä. Iskelmäporukoille Harmaja on varmasti turhan synkkämielinen.

Livenä äänittämällä bändi pyrki säilyttämään musiikin inhimillisyyden ja rosoisuuden. Akustinen ulosasti soi pianon värittämänä ja syksyisen harmauden raskauttamana - Harmaja ei tarjoa pikaruokaa eikä kertakäyttöviihdettä. Lento suorastaan pullistelee harmaan sävyjä tutkailevia luentoja, joista on helppo poimia muistumia Caven tuotannon lisäksi Tom Waitsiin ja monenkirjavaan joukkoon kotimaisen artistikentän varttuneempaan tallaajaan. Allekirjoittaneen suosikeiksi nousivat Jarkko Martikaisen tuotokselta vaikuttava Väkevä Veli, kauniin maalaileva Hauras ja koskettava Pelkkä Ihminen. Liian Pimeä alkaa Kent-tyylisellä kuvioinnilla, josta jatketaan vahvalla pianolinjalla suoraan kotimaisen alakulon peruskuvastoon. Palasia lienee albumin koskettavin ja toisaalta paatoksellisin hetki.

Harmaja on sisäistänyt alavireisen mutta tunteikkaan linjansa vakuuttavasti. Soitto on rentoa ja herkkää. Välillä bändi tosin tuntuu juuttuvan formaattinsa vangiksi ja pyörittävän kuulijan eteen perusvarmoja ruikutushetkiä. Tasavahvan albumin lihakset löytyvät kuitenkin tunnelman hallinnasta, tyylikkäästä lyriikasta ja nipusta vaikuttavia biisejä. JP Leppäluodolle voisi tosin hankkia lisää vokaaliapua, varsinkin naisääni tuntuu sopivan hyvin väripalettiin.