Iron Man oli perinteinen elokuva.

Iron Man 2 on noin kolme jaksoa tv-sarjamaista kokonaisuutta studiolta Marvel. Nykyisellä ensimmäisellä tuotantokaudella nähdään robotteja ja hulluja tiedemiehiä. Luvatulla toisella tutustutaan skandinaaviseen mytologiaan (kesän 2011 Thor) ja maailmansotien aikaan luotuihin supersotilaisiin (saman kesän The First Avenger: Captain America). Mikäli Iron Man 2:sta leikattaisiin 20 minuuttia ja muutama hahmo, se olisi enemmän Eemelin mieleen. Naapurin Eemeli ei tahdo tv-sarjaa vaan kevyttä toimintahumppaa ajettuaan viikon rekkaa. Iron Man 2 on hidas ja puhelias ja se poukkoilee paikasta toiseen. Se tekee tämän hyvin, mutta huomaan minäkin, ettei leffa ole yhtä iskevä kuin edeltäjänsä. Jatko-osalla kuitenkin on tämä ylimääräinenkin ässä. Mikäli katsoja tietää mitä on luvattu tulevaksi, asioiden rakentelu näyttää arvonsa jo nyt. Ajatuksella luodut hahmot ja sisäinen uskottavuus tekevät sietämättömän herkullisen siitä tosiasiasta, että nämä robottihaarniskojen parissa puuhastelevat tyypit seisovat ukkosenjumala Thorin rinnalla kesällä 2012 spektaakkelissa The Avengers.

Robert Downey Jr. on yhä kuohuviiniä miljardööri Tony Starkina. Stark on "yksityistänyt maailmanrauhan". Maapallolla ei toistaiseksi ole mitään Iron Man -haarniskan veroista, sillä tämä on esiosa kesän 2008 The Incredible Hulkille. Stark tunnetaan playboyna, mutta retostelu alkaa karata lapasesta. Haarniskaan kytköksissä olevat kyborgiosat ovat myrkyttämässä miehen, joten Stark elää kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Sarjakuvissa Stark on alkoholisti. Humoristisen viihde-elokuvan ei kannata suurta yleisöä liikaa järkyttää, ja täten arvostan sitä, miten pitkälle tässä kehdataan mennä. Stark ei ole mikään partiopoika, toisin kuin muuan kollega. Kun limaiset senaattorit tahtovat Starkin luovuttavan haarniskan hallitukselle, heillä on pirun hyvä syy näin tehdä. Starkista ovat huolissaan myös avustaja Pepper Potts (Gwyneth Paltrow) ja salaperäisen Shield-järjestön pomo Nick Fury (Samuel L. Jackson).

Se, kuinka luontevasti Iron Man 2 laajentaa maailmaansa, ja se, kuinka universumin ensimmäistä tähteä käsitellään, ovat elokuvan kantavia hyveitä. Mukana on se tavallinen kostotarinakin. Justin Hammer (Sam Rockwell) on paitsi Starkin kilpailija, myös halpa parodia Starkista: näätämäisen nörtin tehtailemat haarniskat eivät ole samalta vuosikymmeneltä Starkin keksintöihin nähden. Kun sähköruoskilla varustetulla venäläisellä superkonnalla Whiplashilla (Mickey Rourke) tuntuu olevan jotakin Iron Mania vastaan, Hammer tarjoaa rahoitusta. Whiplash on yhdistelmä samannimistä hahmoa ja Iron Manin venäläistä vastinetta Crimson Dynamoa. Ensimmäisessä kohtauksessa Rourke vihjailee, että hän kykenisi haastamaan Heath Ledgerin suorituksen Jokerina, mutta hahmo painetaan taka-alalle ja elokuva tyytyy hyödyntämään Rourken ulkoista olemusta.

Hahmot ovat silkkaa sarjakuvaa. Tällaisten hahmojen ja heidän vuorovaikutuksensa takia luen Marvelia. Vaikka Iron Man 2 käyttää paljon energiaa asioiden esittelyyn, selkeimmilläkin extranaamoilla eli Furylla ja Mustalla Leskellä (Scarlett Johansson) on syitä olla mukana juuri tässä episodissa. Näitä näyttelijöitä katsoisi, vaikka budjetti olisi nolla. Sille kurtistin kulmaa jo etukäteen, että Terrence Howard on korvattu sinänsä pätevällä Don Cheadlella. Tässä episodissa James Rhodesista tulee sankari War Machine. Hahmo on afroamerikkalainen, kuten ovat näyttelijät. Mitä tulee ulkonäköön - kasvojen luustoon, ihon sävyyn - Howardissa ja Cheadlessa ei ole mitään yhteistä. Tasan ei mitään. Mikäli Tony Starkia näyttelisi tässä osassa Temuera Morrison, muutos olisi yhtä hienovarainen – mutta musta mikä musta, vai mitä, Marvel? Marvel ilmeisesti värvää jatkossa näyttelijät mukaan 3-9 elokuvaan kerrallaan, joten jatkuvuusongelma lienee tällä ruikutuksella kuitattu.

Pikkupojat ja eemelit tosiaan saattavat haukotella Marvel-fanien hymyillessä, mutta toki entistä kalliimpi episodi jännitteitään laukoo. Heiluvaan kameraan kyllästyneet arvostavat ohjaaja Jon Favreaun klassisen jämerää tyyliä. Kamera ei mitään olennaista kadota, vaikka koomikkona parhaiten tunnetulla hepulla on entistä isommat kuviot pyörityksessä. Jotkut kohtaukset saattavat olla kokonaan animaatiota, mutta kuka tietää mikä on tekniikoiden suhde. Kummankaan osan aikana en miettinyt, miten temput on tehty: tekee mieli sanoa, että tehosteet ovat alan kärkeä, sillä Avatar on mielestäni aivan oma juttunsa tulevaisuudesta.

Marvel voi tehdä elokuvillaan ihmeitä. Toivottavasti juonet syvenevät: Ultimate-brändin alle kasatut sarjakuvat todistavat, että yllätyksiä on mahdollista tarjota silloinkin, kun tarinat tarkoituksella hiihtävät valmiita latuja. Vasta siinä vaiheessa, kun robottimies ja jumala ovat piesseet peikkoa ja paljastuu, että peikkoa hallitsivat muotoa muuttavat alienit, joita mätkitään hetikohta vuoden päästä, Marvel on todella päässyt vauhtiin.