Toivottavasti kansalla on yhtä kivaa vajaalla 30 miljoonalla dollarilla tehtailtujen teosten Zombieland ja Kick-Ass parissa, kuin minulla oli vajaalla 3 miljoonalla askarrellun paskafilmin Black Dynamite äärellä. Tämä on super-küül ja täynnä kung-fuu: Black Dynamite on lähes yhtä kova kuin surkuhupaisimmat näkemäni viritelmät 70-luvulta. Michael Jai White tulkitsee sumppia synkempää ja tujumpaa karpaasia, joka ei aio sitä villaisella painaa, kun veli murhataan ja orpolapsiin (joilla ei ole vanhempia) pumpataan heroiinia ja markkinoille tuodaan valtion siunaamaa viinaa, jolla on sivuvaikutuksia. Black Dynamite on miesten mies, nekrujen nekru, joka hakkaa kenet vaan ja tyydyttää kolme horoa samoilla vedoilla. Kun CIA pelkää, että kadut lainehtivat pian verestä, Black Dynamite vaatii syyllisten nimet ja lupaa tehdä vain lätäkön.

Black Dynamite koostuu tunnista muikeutta, vartista täytemateriaalia ja lopputeksteistä. Kun nolojen kakkaelokuvien ominaisuuksista tehdään entistä kornimpia ja koominen ajoitus pelittää, tahallinenkin huonous käy huumorista. Tekele on riittävän älytön sopiakseen känniporukalle, mutta onpa se shittiä myös leffanörtille, joka tahtoo silmä tarkkana bongata yksityiskohtia. Puoliväliä lähestyttäessä vauhti vähenee, mutta lopulta juoni vedetään överiksi. Jutut edustavat yläasteikäisen kypsyystasoa. Se on fiksua, että tärkeintä ajatusta kunnioitetaan loppuun saakka: tällaisten on tarkoitus vakuuttaa mustille, että he ovat valkoisten sortoa vastaan taistelevia viriileitä kovanaamoja, kuten James Bondin on tarkoitus valehdella briteille, etteivät he ole teetä lutkuttavia hepsankeikkoja.

Black Dynamite tuntuu aidosti rakastavan pilkkaamiaan filmejä. Tämä ei ole Austin Powers, tämä ei ole Kung Pow, eikä varsinkaan mikään Movie Movie. Black Dynamiten taito on siinä, että se näyttää 70-luvun halpatuotannolta, vaikka se on tuore sellainen. Kalleimpia kohtauksia ei tällä budjetilla nikkaroitu, vaan toisinaan näyttelijät on liimattu arkistokuvan päälle. Leikkauksessa on tökeryyttä pikantisti. Toisinaan näyttää siltä, kuin näyttelijän moka olisi vahingossa päätynyt lopulliseen versioon. Äänitehosteiden, ylimageen musiikin ja kaikuvan hokeman "Dynamite, Dynamite" käyttö on ensin hauskaa, sitten mölinä alkaa ärsyttää ja sitten vitsi toimii taas. Dialogiin ja lyriikoihin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.

Black Dynamite saa sovinismin näyttämään hyvältä. Kulmakunnan sankari on hyvää pataa kimaltelevien sutenöörien kanssa, kunhan ne eivät huumeita diilaa. Dynamite köyrii jakorasioita ja tarvitsee noin kaksi repliikkiä, jotta pakollinen pihtari antautuu. Tissejä nähdään, mutta ainahan leffa voisi uljaamminkin irroitella: jos Dynamiten viimeisen valloituksen ryntäät olisi saatu heilumaan vaikka lopputekstien taustalle, en vaatisi enempää. Michael Jai White on käytännössä silmänruokaa muillekin kuin tissitelineille, onhan tällaisista klassisesti pumpatuista toimintakorstoista nykyään pulaa. Leffassa on energiaa, seksuaalista energiaa, liioitellusta väkivallasta värisevää energiaa, poliittisesta epäkorrektiudesta kumpuavaa energiaa, energiaa.

Kenties Black Dynamite on taide-elokuva? Hölmöimmissäkin roskafilmeissä on tylsiä hitaita kohtauksia. Ehkä Black Dynamite tämän tiedostaen tahtoo olla ihan oikeasti huono huono huonous? Tuo ajatus ei varsinaisesti ole parodiaa elokuva-arvosteluista, esitetäänhän arvosteluissa oikeastikin sellaisia väittämiä kuin "Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa on vahva feministinen tarina", mitä se ei taatusti ole. En ole vähään aikaan komedialle näin nauranut. Siitä kiitokset, mutta omat ongelmansa leffalla on. Katsoin tämän toistamiseen ja vaikka bongasin uusia vitsejä, moni juttu tuntui jo teennäiseltä, kun järkytys oli ohi. Ennen muuta Black Dynamite on liian lyhyt. Lopun käänteistä olisi pitänyt saada vartti lisää legendaa aikaiseksi.