Ruotsalainen rikosjännäri Rahalla saa (Snabba Cash) aloittaa "Tukholma Noir" -trilogian. Ihme tapahtuu, ennen kuin tämä kriitikko katsoo jälkimmäiset osat niin heppoisella porkkanalla, kuin että katselusta maksetaan.

Pintaliitäjäporhot käyttävät huumeita, maahanmuuttajarikolliset tahtovat tehdä tiliä huumeilla, enkä tiedä, yrittääkö leffa jotain sanoakin. Huumediilerit ovat kotoisin eri kohteista, mutta heillä on ruma musta parta, eikä heitä erota toisistaan - vähän tämä on kuin suomalainen vaalimainos keväältä 2011. Yksi roistoista on blondi laiheliini nilkki. Amerikan psykon pikkuveli tahtoo rahoittaa opiskelunsa ja makean elämän. Hän aloittaa hanslankarina, mutta keksii opastaa risupartoja konkurssikypsien pankkien poimimisen taiteessa. Pim vain, ja kuviot alkavat nilkkiä ahdistaa. Sympatiaa ei täältä heru.

Leffa on niin hidas, että sitä on kutsuttava draamaksi. Varsinkin koska näyttely on asiallista, otan ymmärryksellä vastaan vihat vähemmästäkin innostuvilta Beck-faneilta. Konnilla on lojaaliussuhteita. Paksun partaroiston elämässä tärkein asia on tytär. Vankilasta karannut turhapuro välittää raskaana olevasta siskostaan. Muista parrakkuuksista en muistanut enää mitään kotiin päästyäni. Nilkki, eli jonkintasoinen päähenkilö, lienee kaappihomo: hän lyöttäytyy yhteen naisellisimman naisen kanssa jonka löytää, mutta osoittaa aidompaa kiintymystä tähän turhapuroon syistä, jotka saattavat löytyä alkuperäisromaanista, mutta eivät tästä. Leffa laahustaa loppuun yllätyksellisenä kuin Kinder Bueno. Tämmöisellä viattomien tyttärien vilauttelulla kenties vihjaillaan, että on meillä tässä syvyyttäkin.

Yli kahden tunnin kestosta huolimatta matskua ei enempää ole kuin jaksossa tv-sarjaa. Pahimmillaan tekele kituu kuin ei suinkaan miinaan astunut, vaan sellaiseen pienessä kaaressa kakkinut lehmä. Ilmeisen olennaista dialogia piisaa, mutta eipä moista ole kirjoitettu katsojan valvetilaa edistämään. Väkivalta, muiden nuoria miehiä kiinnostavien asioiden mainitseminen ja salaliittojen alustava suunnittelu eivät ole tarina yhdessä mytyssäkään. Rahalla saa aiheutti himoja jumittua sohvalle viskitynnyrin ja juustopalleroiden keskelle, sillä jos jatkan suhteellisen terveellistä elämäntyyliä, joudun katsomaan tällaista kaavamaista iänikuista laamanyrjöä vielä 50 vuotta.

Kahden tähden leffassa toimii jokin. Rahalla saa on kuin maalaismaisema maalarilta, joka on ahkerasti opiskellut mestarillisia maalaismaisemia. Ohjaaja Daniel Espinosaa tiimeineen on kunnioitettava. Kameraa heilutellaan, otokset ovat tarkoituksella epäselviä ja tökerösti valaistuja, ja leffa on pyritty leikkaamaan energiseksi tajunnan virraksi. Tätä harrastaa myös mm. Bourne-mies Paul Greengrass. Espinosa ei ole hullumpi heiluttelija. Yleisesti ottaen leffa ei viihdytä tai muuten elämääni edistänyt, mutta se näyttää sujuvalta ja realistisenkarhealta. Kahteen otteeseen intensiivinen meininki yllätti minut takavasemmalta, kuten tekee aina myös Kinder Bueno. Useimmat tällaiset klorifioivat rikollisen elämäntavan. En ainakaan itse aio fantasioida, miten tylsää ja hikistä olisi hengailla näiden hemmojen piireissä - plussaa tästä, kai.

Päätellen siitäkin, että viikon toinen kliseitä rakastava ensi-ilta Remember Me upposi minuun, rahaleffan pääasiallinen ongelma on se, että hahmot ovat vastenmielisiä ja yhdentekeviä ja näyttelijät karismasta vapaita. Vähintäänkin nilkiksi ja turhapuroksi olisi pitänyt saada naamat, jotka jäävät mieleen. En tietenkään vaadi Hollywood-tähtiä, vaan esimerkiksi etninen vähemmistöhurri Fares Fares olisi aiemman tuotannonsa perusteella ollut kiinnostavaa katsottavaa (nyt meganenä vain saa turpiin sivuroolissa). Jos ottaisimme tämän ohjaajan ja antaisimme hänelle viime vuoden kotimaisen Rööperin (sinänsä kömpelön) käsikirjoituksen ja sen miellyttävät (juntti)näyttelijät, niin johan paukahtaisi kolmen tähden raja rikki!


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa