En muista vähään aikaan nauttineeni näin nolosta leffasta. Melkein hävettää. Ensi minuuteilla tahdoin-tahdoin kotiin kuin kiukkuiita. Sitten aloin hihitellä, koska se nyt vaan kertoo jotakin jostakin, kun kaksi suomalaista ammattilaishaukkujaa katsoo yksityisnäytöksessä, kuinka kädettömät amerikkalaiset miljonäärit tekevät hidasta ammatillista kuolemaa kameran taltioidessa. Exän jäljillä (The Bounty Hunter) on tarina palkkionmetsästäjästä, jonka on tuotava ex-muijansa oikeuden eteen. Voi, elokuva rakastaa ideaansa. Se selitetään ennen kuin tarina kyseiseen pisteeseen etenee. Ennen kuin näin käy, kirjaimellisesti mikään ei toimi, ei vitsin puolikas, ei sivuhahmon virnistys. Jos väität, ettei mikään toimi jatkossakaan, ehkä olet oikeassa.

Exäänsä jahtaa Gerard Butler, joka ei tästä nuorene ja joka pitäisi saada oikeisiin elokuviin. Hän pumppaa yhä salilla, mutta ottaa paidan pois vain kertaalleen. Jäljitettävää tulkitsee Jennifer Aniston, joka kutakuinkin on kotonaan tällaisessa taiteessa. Hän viettää koko elokuvan tiukassa mekossa, joka poing poing joustaa aistikkaasti. Mitä pidempään tähdet yhdessä aikaa viettävät, sitä vilpittömämmin viihdyin. Tällaisiin ei saa päästää karismattomia puunaamoja, jotka eivät reagoi kemiallisesti vastanäyttelijöihinsä: katsoisin kernaammin oravanraadon homehtumista kuin tätä teosta pääosaparilla Nicolas Cage & Katherine Heigl. Jos Butler ja Aniston filmaisivat kuuman panovideon, sen nähdäkseen ihmiset ottaisivat vaikka tekstarilainan.

Butler jahtaa Anistonia, koska Aniston on toimittaja, joka erään skuuppinsa vuoksi ei ehtinyt oikeuteen hoitamaan pikkujuttua pois alta. Tämä skuuppi on isompi juttu. Toimittaja tahdotaan pois päiviltä. Lisäksi ystävämme palkkionmetsästäjä on peliveloissa, joten hänenkin peräänsä lähetetään porukkaa. Tilanne ei ole niinkään monimutkainen kuin sekava. Meno maistuu siltä kuin aiemmista käsikirjoitusversioista olisi jäänyt mukaan sivujuonia, joita ei ole tarkoituskaan käsitellä. Pariskunta toisinaan riitelee, toisinaan ratkoo rikoksia, toisinaan on kiimainen, eikä tämä johda mihinkään etäisestikään nokkelaan. Mutta Butler on nalle ja Aniston on Rachel! Jännärielementit ja hömppätuuba ovat onnistuneemmassa symbioosissa, kuin viime kuun mestariteoksessa Avio-onnea Morganeiden tapaan.

Tiedämme miksi tämä tehtiin. Exät nahistelevat: naiset samaistuvat naiseen, miehet mieheen! Suomenkielinen nimi on epäonnistunut. Naiset ovat romanttisten komedioiden pääasiallista kohderyhmää, joten miehekäs otsikko The Bounty Hunter yrittää tasapainottaa vaakaa vielä vähäsen. Toteutus on vähemmän älykäs. Jos kirjoitamme Butlerin hahmon ominaisuudet paperille ja unohdamme söpön nukkaiset poskipäät, huomaamme äijän kuulostavan vaaralliselta psykopaatilta. Sairaalloisesti peliriippuvainen äijä uhkailee aseella jopa sivullisia. Jos häntä näyttelisi Joe Pesci, mitään ei tarvitsisi muuttaa, ei varsinkaan repliikkejä, ja katsojat pelkäisivät Anistonin puolesta. Leffa jossain määrin tavoitteleekin mustaa huumoria, mutta en oikein usko, että tämän on tarkoitus olla parodia bimbojen järjenjuoksusta. Joku Twilight-elokuvien ystävä katsoo tämän, pitää Butlerin hahmoa ihanana, pyyhkii kyyneleitä sinipunaiselta poskeltaan ja inspiroituneena käy perumassa juuri hakemansa lähestymiskiellon - hallelujah.

Eräässä keskustelukohtauksessa vanha suola alkaa viimein janottaa riitaisaa paria. Kamera kuvaa kummankin kasvoja vuorotellen hyvin läheltä. Kohtaus on yksinkertainen, mutta hyvällä maulla tehty. Viimeistään tällöin vakuutuin, että näitä hahmoja oikeasti näytellään, ja että he oikeasti tykkäävät toisistaan. En ole nyt vertaamassa tätä klassikoihin, vaan niihin muihin helvetillisiin pikarahastuksiin, joiden näytöksissä käyn nukkumassa. Anistonilla ja Butlerilla varmasti on ollut hauskaa kuvauksissa ja sehän on jo jotakin.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa