Stam1na tarttuu neljännellä albumillaan levyn mittaisen tarinan kerrontaan. Onneksi kyseisen tempun tekee juuri Stam1na, sillä bändi on jo aikaisemmin osoittanut taitonsa vapaana hengittävän ja moni-ilmeisen metallimusiikin sorvaamisessa. Me kaikki emme voi olla Devin Townsendin kaltaisia seppä Ilmarisia, jonka metallisesta sammosta riittää hengästyttäviä teoksia levystä toiseen. Stam1na onnistuu kuitenkin omassa lopun ajan tarinassaan mainiosti. Totuushan on, ettei konseptialbuminkaan sorvaamisessa voida ohittaa jokapäiväisiä lainalaisuuksia - sinulla pitää olla kasassa nippu toimivia biisejä. Usein yhden asian ympärille keskittyvät albumit kaatuvat mammuttitautiin, rikkaruohojen ylivaltaan tai keskenään riitelevän materiaalin yhteensopivuusongelmiin. Stam1nalla on selvästi painava tarina mutta myös riittävä määrä tehokkaita riffejä ja biisejä. Stam1na ei sorru mammuttitautiin - taustalta ei löydy sinfoniaorkesteria eikä sadan hengen kuoroa. Oikeastaan albumi ei paljoakaan eroa perinteisestä Stam1na-albumista. Yksittäiset biisit tekevät tehtävänsä, levy ei etene tarinan vaan biisien ehdoilla.

Viimeinen Atlantis maalaa synkkää kuvaa perus-virtasen tulevaisuudesta. Riistokapitalismi ja ympäristön saastuminen tuhoavat ihmisen tulevaisuuden ennusteet. Bändi onnistuu kuitenkin välttämään saarnaamisen ja turhanpäiväisen sormella osoittelun. Stam1na heittää kuulijan silmille kylmät faktat ja kaiken paskan, johtopäätökset jäävät kotikatsomon päänvaivaksi. Vaikka levyllä on selkeä punainen lanka, yksittäiset viisut onnistuvat herättämään innostusta. Tajuttoman tyylikkäällä mutta säästeliäällä syntikalla on myös vahva rooli. Hyvänä esimerkkinä vaikka Maalla, Merellä ja Ilmassa - biisi olisi luuranko ilman maalailevaa syntikkaa. Elämän Tarkoitus hengästyttää tarttuvalla kertosäkeellä ja albumin varsinainen korvakarkki löytyy Piste Jolta Ei Ollut Paluuta -siivun kohdalta. Viestintuoja keventää ja Stam1nasta löytyy aivan uusia sävyjä. Rikkipää kaikuu kuin suoraan Mokoman keikka-arsenaalista. Eloonjäänyt on raskas mutta taipuisa, suorastaan täydellinen metallitekele.

Allekirjoittanut ei kuitenkaan ole julistamassa Viimeistä Atlantista ylittämättömäksi mestariteokseksi. Albumi ei nouse osasiaan suuremmaksi kokemukseksi. Levy on nippu hyviä viisuja mutta kokonaisuus ei nosta tunnelmaa infernaalisiin mittasuhteisiin. Stam1na ei onnistu täysin hyödyntämään jatkuvan tarinan mukanaan tuomia mahdollisuuksia dramatiikan kehittelyyn ja huippukohtien hehkuttamiseen. Siitäkin huolimatta, kyseessä lienee Stam1nan uran kirkkain hetki - ennen seuraavia lukuja. Maittavan viisumateriaalin lisäksi tutustukaa ihmeessä painaviin sanoihin. Stam1na ei tyrkytä tai tuomaroi vaan alleviivaa ilmiselviä uhkakuvia. Pakkasella housuihin kuseminen lämmittää vain hetken - ja vain omaa takapuoltasi.