Lauri on kaksitoistavuotias orpopoika. Hän uskoo kovasti olevansa keksijänero, vaikka hänen keksintönsä teknisesti ottaen vain räjähtelevät ja toimivat adoptiota harkitsevien parien karkottimina. Jo yli sataan kertaan hylätty pellepeloton luopuu haaveista saada oma perhe ja keskittyy yhden suuren keksinnön rakentamiseen. Siinä vaiheessa, kun laitteen todellakin pitäisi toimia, tapahtuu jotain, mitä Lauri ei huomaa: koppahattupäinen kelmi sabotoi hilavitkutinta – ja taas räjähtää. Lauri syyttää itseään. Vilppu Robinsoniksi esittäytyvän pojan puheet koppahattumiehestä eivät juuri lohduta. Lauri ei suostu yrittämään koetta uudestaan, ennen kuin Vilppu todistaa olevansa aikamatkaaja tärkeällä asialla.

Vaikka moni tietokoneanimaatio on viihdyttävä ja muutamalla on ihan elokuvallisiakin ansioita, on Riemukas Robinsonin Perhe taidelajissaan ensimmäinen näkemäni, jonka tarinaa voi kutsua muuksi kuin välttämättömäksi pahaksi. Elokuvan visio tulevaisuudesta on kaikessa hyperaktiivisuudessaan ja kaikkine matkustussaippuakuplineen ja geenimanipuloituine Frank Sinatra -sammakoineen vielä reikäpäisempi kuin Disneyn megafloppi Aarreplaneetan. Silti kaikki millä todella on merkitystä, on ajateltu – ja viedään kunnialla – loppuun saakka.

Disneyn 46. animaatioelokuva saattaisi olla tiettyjen sisartensa veroinen nappisuoritus, elleivät tekijät noin puolessa välissä menettäisi otettaan (piinalliseksi) hetkeksi. Juuri tällöin esitellään itse perhe Robinson: Vilpun klaaniin kuuluu kokoelma todellisuudesta irtaantuneita seinähulluja, plus mutanttimustekala ja robotti, jolle eivät teepannut vislaa. Perhe esitellään pidemmän kaavan mukaan, mutta silti ikään kuin pikakelauksella, mistä seuraa tunne, että elokuva lätkäisee kelvottoman vitsin päin katsojan naamaa noin kerran sekunnissa. Osio on tuskallinen särö kokonaisuudessa, joka suoranaista anarkismia osoittaen kulkee hupsuuden ja herttaisuuden teitä ja välttelee oh, niin muodikasta sarkasmia. Varttuneemmille suunnattuja vitsejä en bongaillut ainakaan menevästä suomenkielisestä dubbauksesta. Populäärikulttuuriviittauksia taisi olla yksi, ja sekin oli hauska.

Elokuvan ehdoton valopilkku on Dick Dastardlyn mieleen tuova koppahattumies; kenties onnistunein Disney-pahis sitten Jafarin ja Ursulan. Niin paljon huumoria kuin tyhmistä konnista onkin revitty, on koppahattumies ilmeineen kaikkineen niin hervottoman traaginen hahmo, että nauroin vedet silmissä muutamissa luihun koipeliinin suurimmista kohtauksista. Elokuva osoittaa hyväsydämisyytensä jo sillä alleviivauksella, että pahin rangaistus pahoille ihmisille on heidän elämänsä itsessään.

Riemukas Robinsonin Perhe sisältää monia komeita ja vauhdikkaita toimintakohtauksia ja on täynnä huumoria ja elämää. Samanaikaisesti elokuva on huomattavasti lähempänä vanhoja Disney-klassikoita, kuin Pixarin tai kumppaneiden viimeaikaisia kohelluksia (tai Pikku Kanasta), mainittu keskiosio pois laskien. Lopussa homma viedään taattuun Disney-tyyliin niin ällöttävän imeläksi, että ensimmäistä kertaa sitten Lilon & Stichin tunsin suurta häpeää paitsi ollessani salin ainoa yli kymmenvuotias mieshenkilö, myös vuotaessani kuin vesihana.

Ennen elokuvaa tunnelmia nostattaa Mikin, Akun & Hessun ikivihreä lyhytelokuva Laivanrakentajat.